Mediapäiväkirja loppuu

Moikka jengi,

Koska Google on paha ja lopettaa Blogger-alustan ftp-tuen, Mediapäiväkirja lopettaa toimintansa tässä muodossa. Kai Kristian Talonpoika jatkaa verkkopäiväkirjamuotoista toimintaa tästä lähin osoitteessa www.drumdrum.net katu-uskottavammalla WordPress-alustalla. Totuttu päivitystieheys säilynee myös jatkossa.

Kiitti vuosista.


(Blogi jäänee tähän tilaan ja osoitteeseen jälkipolvien harmiksi.)

Kuka osaa suomea?

Lueskelin Vesa Heikkisen ja Tuure Enjaksatarkistaasukunimeän kirjaa Hölynpölynimuri (Otava/Seven) ja siinä esitetystä kommentaarista jäi kaivelemaan että kuka sitä suomen kieltä oikein osaa?

Noin niinku, siis.

Julkisessa puheessa (ja yllämainitussa kirjassa) suomen kieltä eivät osaa: lakimiehet, virkamiehet, tiedemiehet, mainosmiehet, nuoret miehet, lehtimiehet, eikä näiden kaikkien sukupuolivastikkeet. Suomen kieltä eivät osaa myöskään muun muassa insinöörit, radiojuontajat, lääkärit, nuoret helsinkiläiset tytöt, internetin käyttäjät, tekstiviestien lähettelijät, medianomit, äidinkielen opettajat, stadilaiset, murteiden puhujat eivätkä ulkomaalaiset.

Eli kuka sitä suomea sitten osaa, jos ei kukaan yllämainituista? Nopeasti pähkäillen ylläolevassa listassa on suurin piirtein kaikki suomea puhuvat ihmiset. Poislukien tietenkin ne kielipoliisit joita tuntuu pesiytyneen kaikialle, mutta joita ei jostain syystä ole siunaantunut yhtäkään mihinkään edellä mainittuihin ryhmiin. Paitsi tietenkin se yksi poliisi jostain maalta. Ja vanhoja vitsejä toistellen, hänkin osaa todennäköisesti vain kirjoittaa.

Ja onko sillä nyt niin edes väliä?

Niinku ihan oikeesti.

Ei kai suomen kieli (siinä missä mikään muukaan kieli) ole pieni lapsi jota pitää jatkuvasti hyysätä ja suojella pahan maailman vaikutuksilta? Eiköhän olisi aika antaa kielen elää kuten tahtoo ja kasvaa sellaiseksi kuin haluaa.


Kirjoittaja on espoolaisvantaalainen medianomi ja mainosmies, joka ei osaa yhdyssanoja, joka ei kykene huomaamaan helsinkiläisten tyttöjän puheessa suhuässää, joka käyttää kuulemma liikaa lauseenvastikkeita (vaikkei edes tiedä mitä ne ovat), joka ei osaa yhtäkään sijamuodon nimeä ja jota ei häiritse lainkaan ketä-sanan käyttäminen väärin tai niinkuttelu. Ja ennenkaikkea joka on tästäkin huolimatta harkinnut vakavasti ryhtyvänsä äidinkielen opettajaksi.

Sosiaalisen median seminaarisarja 2010

Hävytöntä mainostamista, mutta menkööt tällä kertaa: Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia järjestää seminaarisarjan sosiaalisesta mediasta. Puhumassa ainakin Alf Rehn, Alex Nieminen ja Mikael Jungner. Noin niinku muiden lisäksi.

Visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnin toteuttamisesta vastaa yks talonpoika.

George Riley Scott - A History Of Torture (Senate)

Olin jo kirjoittamassa tästä kirjasta pahansuopaa arvostelua, mutta sitten tajusin että tämän nimi olikin "A History of Torture" eikä "The History of Torture". Kun näin voitanee hyvin olettaa että kirjan koko nimi kuuluisi "A Completely Fictional History of Torture".

Koska sitähän tämä on: pitkälti fabrikoidulta tuntuvia tarinoita historiasta ja kidutuksesta, ja välillä kidutuksen historiasta. Kovin vakavasti tätä ei voi ottaa millään mittapuulla, ja suurimman osan ajasta ainakin minä nauroin katketakseni, kun kirjoittaja kertaa ilmiselvästi propagandistisia tarinoita historian hämäristä. Tyyliin: "eräänä vuonna eräät protestanttiset kapinalliset paistoivat ja söivät eräitä katolilaisia lapsia eräässä kaupungissa" (tämä esimerkki omasta päästä). Joo, kyllä mä uskon että ihmiskunta on paha ja päästään sekaisin, mutta tapa jolla nämä tarinat on kirjassa kerrottu, ovat silkkaa tuhmien lasten pelottelua. Seuraavassa painoksessa voisikin sitten yhtä hyvin kertoa miten paha suutari leikkaa peukaloa imevien lasten peukalot irti. Tai näkistä.

Sen ajan minkä kirjassa ei kuvailla "historiallisia" kidutustapahtumia, niin kirjoittaja psykoanalysoi historian henkilöitä sadisteiksi (siinä kaikkein freudilaisimmassa sanan merkityksessä) hyvin hatarin todistein ja esittelee juurta jaksain kidutuskeinoja, jotka vaihtelevat yleisesti tunnettujen ja täysin käsittämättömien välillä. Jälkimmäisimmästä oma lempiesimerkkini oli kidutettavan kainaloon asetettava kuuma kananmuna. Lähinnä siksi, etten laisinkaan pysty käsittämään miten kuuma kananmuna kainalossa olisi mitään muutakuin hieman epämukavaa. (Ja okei, onhan "kuuma kananmuna kainalossa" aika runollisesti ilmaistu näin suomeksi.)

Myötähäpeää aiheuttavan historian lisäksi, kirjasta jäi lähinnä käteen kirjailijan suhtautuminen eläinten oikeuksiin (kannattaa), mikä oli jokseenkin yllättävää, ottaen huomioon kirjan alkuperäisen julkaisuajankohdan (1940). Mutta ei tätä kyllä pysty suosittelemaan yhtään mihinkään tarkoitukseen, paitsi tietenkin tuon kananmunan takia.

Vakavammin otettava ja arvoneutraalimpi historiikki aiheesta voisi kiinnostavaa jollain aikavälillä. Kunhan tämän kirjan on saanut suodatettua ensin elimistöstä.

Voihan kaksituhattaluku sentään.

Töiden takia on pitänyt painia sosiaalisen median kanssa jo jonkun aikaa, joten tuli ajankohtaiseksi siirtyä kaksituhattaluvulle. Joten, löytynen nykyään Twitteristäkin, hoplaa: https://twitter.com/kaitalonpoika. Pitkälti varmaan samaa tyhjänpäiväisyyttä sinne kuin Facebookkiinkin, jos sitäkään kukaan lukee.

Mutta ei huolta, järjestelin elämääni uudestaan mennä viikolla, ja tulevaisuudessa olisi tarkoitus päivittää tätäkin blogia taas vähän useammin kuin kerran vuoden ajassa. Ainakin parista elämää huonommasta kirjasta pitäisi avautua julkisesti. Ja fiilistellä bändejä, joita kukaan muu ei kuitenkaan tajua.