Alice Echols - Uhoa ja unelmia (Like)

Alice Echols, Yhdyvaltalainen kulttuurintutkija, tunnetaan varmaan parhaiten Janis Joplin-elämänkerrastaan Paratiisin arvet, mutta myös aktiivisena keskustelijana maailman feminismifoorumeilla. Uhoa ja unelmia onkin syntynyt hänen kirjoitelmistaan molemmista aiheista, ja parista muusta asiasta siihen päälle.

Takakansi ilmoittaa kirjan alaotsikoksi 60-luvun jälkijäristyksiä, mikä kuvaakin teoksen sisältöä paremmin kuin mihin minä pystyn tässä. Echols lähtee kerimään 60-lukua auki sekä kulttuurisen että poliittisen radikalismin piiristä, yleensähän 60-lukua käsittelevät teokset ovat pysytelleet visusti jommassa kummassa. Eikä varsinkaan kulttuuriradikalismista ole juuri kirjoitettu kovinkaan kiinnostavia tai laadukkaita tutkimuksia. Uusvasemmistolaiset ja ties mitkä Weathermenit ovat, Echolsin mukaan ainakin, pitkälti hallinneet vuosikymmentä käsittelevää kirjoittelua, eikä esimerkiksi hippeistä ole liikkeenä kirjoiteltu sen syvällisemmin.

Kiinnostavimmillaan kirja onkin nimenomaan hipeistä puhuttaessa. Echols on tehnyt laajaa taustatutkimusta ja haastatellut lukuisia alkuperäisiä Haight Ashburyssä jo ennen rakkauden kesää vaikuttaneita hippejä. Kirja kertookin hyvin kiinnostavasti hippiliikkeen synnystä ja valottaa liikkeen aatteita, ja varsinkin niiltä osin mistä harvemmin puhutaan.

Itselleni oli yllätys, että miten radikaalien rakkautta ja rauhaa paasavien hippien ajatusmaailma oli monissa asioissa hyvin lähellä valtakulttuuria. Vapaata rakkautta kannatatettiin kunhan siinä oli osallisina valkoihoinen mies ja nainen. Homojen tai naisten oikeudet eivät hippejä juurikaan liikauttaneet, puhumattakaan nyt mustien oikeuksista. Käsi ylös kuka muistaa nähneensä edes kuvaa mustaihoisesta hipistä? (Jimi Hendrixiä ei lasketa.)

Mielenkiintoni nappanneen hippialoituksen jälkeen Echols ruotii ehkä turhankin tarkkaan 60-luvun radikaalifeminismiä, välillä vain loputtomana namedroppailuna. Sattuneista syistä radikaalifeminismi ei ole lähellä sydäntäni ja kirjan tästä osiosta jäi käteen lähinnä knoppitietoa feminismin vajaamielisimmistä suuntauksista. Itseäni huvitti suuresti varsinkin tarina, miten ensimmäisessä rintaliivienpoltto mielenosoituksessa rintaliivejä ei itseasiassa poltettukaan: kaupunkin järjestyssäännöt kun kielsivät avotulen tekemisen julkisella paikalla. Vau, tosi radikaalia niinku.

Feminismipohdintojen jälkeen Echols raapaisee hieman pintaa homoseksuaalien oikeuksista, tapahtuihan Stonewallin kapina 60-luvun lopussa, ja valottaa hieman homo- ja lesbohistorioinnin suuntaa. Oikeastaan mitään mainittavan uutta tästä asiasta ei tule, kunhan antaa vinkkejä mistä tästä aiheesta kiinnostuneiden kannattaisi lähteä tietoa etsimään. Toimii pinnan raapaisuna aiheesta.

Kirjan loppu kolmannes on pyhitetty sitten sille kaikkein mielenkiintoisimmalle aiheelle, eli musiikille. Echols miettii muunmuassa syytä valkoisten rokkareiden discovihaan, onnistuen löytämään uskottavia ja järkeenkäypiä teorioita. Valkoisille rokkareille, lähes poikkeuksetta miehille, disco kuitenkin edusti kaikkea sitä mitä he eivät olleet: homomiehiä, naisia ja latinoja, ja kauhistus sentään, tanssimista. Makes sense. Sääliksi käy kyllä edelleen niitä poltettuja discosinkkuja, sniff, olisivat antaneet ne vaikka mulle ennemmin.

Kirjan lopussa on muutama haastattelu kuusikymmenlukua läheltä liippaavalta artistilta, kahdelta silloin uransa aloittaneelta ja kolmannelta sieltä surutta ilmaisunsa lainaavalta. Niin hämmentävää kuin se onkin, jälkimmäinen saa Lenny Kravitzin kuulostamaan mielenkiintoiselta, mikä on enemmän kuin mitä herran musiikki on onnistunut saamaan aikaan minussa.

Auttamattomasti mieli hakee Echolisin kirjan vertaukseksi keväällä lukemaani Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistit-kirjaan (myöskin Likeltä), aihepiiri on kuitenkin nopealla hutaisulla sinnepäin sama. Lachman tosin kirjoittaa huomattavasti epätieteellisemmin ja keskittyy kirjassaan enemmänkin vain kaivelemaan sitä 60-luvun varjopuolta. Ei siinä mitään, viihdyttävä kirja sekin, mutta samankaltaisuudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi hyvin kosmeettisia. Yhdessä luettuna tosin molemmista jää kuitenkin huomattavasti monipuolisempi kuva 60-luvusta kuin mitä populäärikulttuurin suoltama hippiromantisointi.