Jose Jutzcadero - Vesilintu (Omakustanne)

Ah, omakustannekirjat. Mielestäni on aina ollut kiinnostavaa miten musiikissa omakustanteet ovat yleensä kiinnostavia tapauksia jostain valtavirran ulkopuolelta ja sen lähimailta, mutta kirjalliset omakustanteet (ainakin ne joihin minä olen törmännyt) ovat lähes poikkeuksetta aivan hirvittävää roskaa. Roskaa, mutta toivottoman viihdyttävää sellaista.

Nimimerkki uncle Jose fox Jutzcaderon esikoisteoksen takakannessa varoitetaan mahdollista lukijaa ettei kirja ole kelvannut yhdellekkään kustantajalle ja lainaa pätkän hylkäyskirjettä. Myönnetään näin heti aluksi että olen täysin samaa mieltä nimettömän kustantajan kanssa, "...ei kirjalliselta toteutukseltaan täytä vaatimuksia, joita julkaistavalle tekstille on mielestämme annettava." Enpä olisi voinut itse paremmin asiaa ilmaista.

Tähän kappaleeseen tiivistäisin kirjan juonen jos siinä sellainen olisi. Jotain juonen tyngän oloista kirjassa oli, mutta se päättyi jo puolessavälissä kirjaa ja loput kirjasta, umm, en oikeastaan tiedä mitä loppukirjassa tapahtui. Oikeastaan en voi väittää, että tietäisin mitä koko kirjassa tapahtui kun ei siinä tuntunut tapahtuvan yhtään mitään. Kovasti puhuttiin ja rampattiin ympäri Espoota, mutta kummallakaan toiminnalla ei tuntunut olevan mitään merkitystä millekään.

Kirjan hahmojen kutsuminen paperinohuiksi olisi liioittelua, suurimmalla osalla papereista on kuitenkin enemmän karaktääriä kuin näillä yhteensä. En oikesti edes tiedä kuka kirjassa seikkaili, kun en pystynyt missään välissä tunnistamaan eri hahmoja toisistaan. Miespuoliset hahmot olivat käytännössä vain ammatteja ("valokuvaaja", "autokuski", "poliisi") ja naispuoliset hahmot vain "vaaleaverikkö" ja "ruskeaverikkö". Tosin eipä se lukemista haitannut, kun ei kukaan hahmoista tehnyt missään vaiheessa mitään kiinnostavaa.

Luulen kirjailijalla olleen tekstin takana jokin ajatus kirjan teemasta, mutta minä en sitä sieltä kyennyt löytämään. Teollisuusjohtaja Olli Jormalainen ja vastaavat antaisivat olettaa kirjan sisältävän yhteiskuntakritiikkiä, mutta oikein koskaan se ei näyttäytynyt lukijalle asti. Ehkä kyseessä on sittenkin kavala vaihtoehtohistoria jossa kesällä 2002 Otanimessä sijaitsee ydinreaktori, Lepakko on vielä pystyssä Helsingissä ja poliisit koulutetaan viikon mittaisilla kursseilla.

Yritin pitkään miettiä kirjasta edes jotain hyvää, mutta en vain kyennyt mitään keksimään. Tai no, olisihan se huomattavasti huonompikin voinut olla. Nyt kirjan onneksi luki nopeasti ja jouhevasti, pidempiaikaisen altistumisen seurauksia en uskalla ajatella. Suositeltavaa lukemista aivojumppana huonoista kirjoista pitäville.

Loppuun vielä pikavalitus kirjan typografiasta: teksti on juoksutettu kapeaan palstaan ilman tavutusta ja molempien reunojen tasauksella. Käsittämätöntä. Hirvittivän rumaa. Kauhistuttavan vaikealukuista.