Pala numero 1

Levykauppa reissulta osui käteen kiinnostava uutuus: lähinnä suomalaista sarjakuvaa esittelevä ilmaisjakelulehti Pala. Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Pala ei kuitenkaan ihan hirvittävästi poltellut minua.

Palalla on oikeastaan vain yksi ongelma minun suhteeni: se on liian taidetta. Vaikka taiteen suuri ystävä muutoin olenkin, en välitä ns. taidesarjakuvasta. Eli kärjistäen en välitä sarjakuvasta joka ei ole hauskaa tai jossa ei ole supersankareita. Minulle sarjakuva on ensisijaisesti viihdettä ja vasta toissijaisesti taidetta, joten en hirvittävästi jaksa innostua sarjakuvasta jota en pysty nopeasti ymmärtämään. Palan sisältö jakautuukin aika tasaisesti kahtia taiteen suhteen, puolet sarjakuvista voin väittää ymmärtäväni ja puolet on enemmän tai vähemmän epäkiinnostavaa kikkailua.

Otetaan ensin ne ei kiinnostavat. Terhi Ekebomin Elämäniloa aloittaa lehden, ja on onneksi vain neljä ruutua pitkä. Tarina ja kuvailmaisu ovat sinänsä ihan okei, mutta kumpaakaan en hirvittävän kauan jaksaisi pidemmän päälle. Marko Turusen Koiran päivät on kuvallisesti oikein oivaa (ja tekijän tyyli jostain tuttua, vaikken osaakaan yhdistää että mistä), mutta tarina on niin käsittämätöntä höpönlöpöä että en vain jaksa välittää. Jenni Ropen Mitä kuuluu? kuuluu myös näihin ei kiinnostaviin. Periaatteessa pidän Ropen tyylistä, esimerkiksi hänen tekemänsä levynkannet ovat olleet poikkeuksetta hyviä, mutta hänen sarjakuvistaan en ole koskaan välittänyt. Kasper Strömmanin Kuponkimiehestä ei oikein ole mitään sanottavaa, hajuton ja mauton. Mikko Väyrysen Taivaskanava menee myös tähän "visuaalisesti okei, tarinallisesti ei"-lokeroon.

Sydäntäni lämmittäneistä sitten. Christer Nuutisen Kolmesta mielestä pidin, lähinnä tosin Nuutisen hyvästä piirrosjäljestä joka paikkasi suuresti lyhyen tarinan ongelmia. Aapo Rapin Kourallinen aikuisia on kutakuinkin täysipainoisin kaikista lehden tarinoista, hyvä piirros jälki yhdistettynä ihka oikeaan tarinaan. Tällaista lisää tulevaisuudessa, pliis. Kaisa Lekan Photoshop huvitti, vaikken Lekan tyylistä vieläkään hirveästi välitä. Mika Lietzenin Kaksipäinen sika oli lehden toinen valopilkku, hieno visuaalinen toteutus (hänenkin tyylinsä on jostain muualta hyvin tuttu) ja onnistunut tarina. Lisää tätäkin. Viimeiseksi oli jäänyt Sami Mannerheimon valokuvasarja Vielä yksi Kermassa, joka viihdytti sekin.

Kaiken kaikkiaan Palasta jäi fiilis, että kyseessä olisi TAIKin opiskelijoiden opinnäytetyö (tms), joten jään odottelemaan kuuluuko tästä lehdestä enää koskaan mitään. Mielellään tämän nappaisi tulevaisuudessakin mukaansa. Kunhan sisällössä pysytään edes tällä tasolla.

Miinuspisteet vielä teennäisestä pääkirjoituksesta ja yleisestä epäinformaatisuudesta.