Helsingin kirjamessut 30.10.2005

Sunnuntaina 30.10. Helsingin kirjamessuilla oli ns. scifisunnuntai, jossa tarjoiltiin lavantäydeltä spekulatiivista fiktiota. Pakkohan sinne oli sitten mennä katselemaan, varsinkin kun oman jengin naishenkilö oli paneelissa edustamassa, ja kun sain kaiken lisäksi skorattua vapaalipunkin sinne (tattis Sini, jäin ns. yhden velkaa).

Kirjamessut olivat jo sinällään aikamoinen kokemus, kirjaa ja läheishyödykkeitä puski silmiin ja korviin täydeltä laidalta että heikompaa, err, heikotti. Ennen scifisunnuntain ohjelman alkua oli tunti pari aikaa kierrellä ja miittailla Risingshadowin muuta edustusta. Pahus vaan, että ständejä oli niin maan sylettömästi, ettei kaikille meinannut ehtiä. Yritin panostaa laatuun ja kiersin lähinnä tarkistamassa pienkustantamoiden nurkkiin unohtuneet alekirjat - ja kuolaamassa Art Housen tuotoksia.

Art Houselta jäi käteen (vain) George Gamowin ja Russell Stannardin Herra Tompkinsin uusi maailma, vaikka paljon muutakin mielenkiintoista olisi ollut tarjolla. Kuten taannoin jo asian laidan ilmaisin: "jos olisin rikas ja kuuluisa". Nemolta jäi käteen pari Ib Michaelin kirjaa (Kirje kuulle ja Kahdestoista ratsastaja. Prinssi odotteli jo ennestään lukemista pöydällä). Sammakolta Henry Millerin Salamurhaajien aika, Jaakko Yli-Juonikkaan Uudet uhkakuvat (novelleja) ja Dominique Siguadin Viattomat. Suomen pienkustantajien ständiltä vielä Marcello Padovanin Giovanni Falcone - Cosa Nostra (Artemisia). Helsingin scifiklubien ständiltä vielä arpajaisista pari vanhaa Tähtivaeltajaa (2/2003 ja 4/1985) ja Legolas 3/05. Ensimmäistä lukuunottamatta kaikki 2-3 euroa kappale, arpajaislipukkeet tosin vain euron.

Edellä mainittujen lisäksi oman kappaleensa ansaitsee jumalattoman hieno Love Records-kangaskassi, joka jäi myöskin käteen. Niin hieno että pitää mainita vielä toistamiseenkin kuinka hieno se on.

Pettymyksen tuottivat oikeastaan vain Like, jonka ständillä ei näyttänyt olevan mitään suunnattoman halpaa ja vähänkin kalliimpi kuin suunnattomaan halpa ei mahtunut enää budjettiin. Ikävää, Likeltä löytyisi niin paljon kiinnostavaa matskua. Taschenin myyntipöytä jätti myös kylmäksi, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta näyttivät kirjat olevan kalliimpia kuin normaalisti kaupassa (ainakin Icons-sarja). George R.R. Martinin Miekkamyrsky ykkösen jätin myös hyllyyn, sillä luulen että se tulee löytymään kuusen alta jouluna.

Itse scifisunnuntain ohjelmasta sitten. Katri Vala-lava ensin hieman epäilytti, se kun taisi olla ainut lava joka oli aidattu kokonaan erikseen muista ja koristeltu vielä rumilla muovikukilla. Noh, seinät osoittautuivat mukavaksi ideaksi, tuli hiukan intiimimpi tunnelma kun väkeä ei lapannut sisään ja ulos ja ohi jatkuvalla syötöllä.

Ensimmäisenä olleessa Scifi- ja fantasialehdet sekä nettifoorumit-paneelissa oli tosiaan omaakin jengiä mukana, Sini pärjäsikin hyvin vanhoillisemman median ristikuulustelussa. Muuten paneeli oli ehkä hieman amorfinen ja loppui ihan liian aikaisin. No, ainakin Risingshadow sai taas piskuisen palan 15 minuuttiaan.

Seuraavat kaksi haastattelua olivatkin sitten kuin yö ja päivä, hyviä esimerkkejä siitä miten kirjalijahaastattelua pitää tehdä ja miten ei pidä. Jonathan Carrollin haastattelija ei tuntunut olevan lainkaan tehtäviensä tasalla ja haastateltavallakin tuntui olevan välillä tylsää lavalla. Aikamoinen pettymys, Carrollista olisi asiansa paremmin hoitava haastattelija varmaankin saanut irti huomattavasti enemmän. Carrollia seurannutta Johanne Hildebrandt-haastattelua olikin sitten ilo seurata, kun haastattelijalla ja haastateltavalla tuntui olevan lavalla mukavaa ja ulosanti kiinnostunutta. Pahus vaan ettei Hildebrandtin kirjoihin ei syttynyt mitään mielenkiintoa, vaikka sujuvasti esiintyi.

Ville Vuorelan haastattelussa ei sinänsä ollut mitään kummoista, Praedor kuulosti ihan hauskalta ja Vanhan koirankin voisi lukea jos joskus sattuisi eteen. Pahus ettei Petri Hiltunen ehtinyt paikalle, siitä olisi voinut tulla vielä kiinnostavampaa. Pakko tosin myöntää etten ole Hiltusen erityinen fani, itseasiassa en ollenkaan. Häneltä on tullut jonkin verran kiinnostavia juttuja, mutta myös selvästi epäkiinnostavia.

Juha-Pekka Koskisen Jeesus-kirja vaikutti kiinnostavalta ja haastattelu myös. Anu Holopaisesta ei oikeastaan mitään mainittavaa, kirjat selvästi oman tutkan ulkopuolella jo ennestään ja sitä myös haastattelun jälkeen. Risto Isomäen haastattelun missasin oikeastaan kokonaan, joten siitä ei sen enempää.

Tolkien-seuran jakama kuvastajapalkinto meni Ilkka Auerille, jonka kirjaa en ole lukenut, nyt kiinnostaa hieman enemmän. Jälkeenpäin mietittiin Risingshadow-jengillä mitä palkinnon linjaan kuuluvia kirjoja viime vuonna edes ilmestyi, emmekä saaneet listattua kuin kolme. No, ei se tietenkään palkinnon arvoa vähennä että suomalaista fantasiaa julkaistaan niin vähän. Mikä toimiikin aasinsiltana viimeiseen paneeliin, jossa suomalaisten kustantajien edustajat pohtivat spekulatiivisen fiktion kustantamista. Ikävää että tässäkin aika loppui selvästi kesken, käyty keskustelu oli kuitenkin näinkin kiinnostavaa. Nyt tiedän miksei Neal Stephensonia suomenneta.

Kaiken kaikkiaan oli mukavaa. Kivaa jengii, kivoi kirjoi. (Vähän tietty selkeän ei-kirjalliset ständit hämäsivät, mutta kait järjestäjienkin pitää syöttää lapsiaan.) Ensi vuonna tämäkin uudestaan, mikäli vain olosuhteet sallivat.

Jose Jutzcadero - Vesilintu (Omakustanne)

Ah, omakustannekirjat. Mielestäni on aina ollut kiinnostavaa miten musiikissa omakustanteet ovat yleensä kiinnostavia tapauksia jostain valtavirran ulkopuolelta ja sen lähimailta, mutta kirjalliset omakustanteet (ainakin ne joihin minä olen törmännyt) ovat lähes poikkeuksetta aivan hirvittävää roskaa. Roskaa, mutta toivottoman viihdyttävää sellaista.

Nimimerkki uncle Jose fox Jutzcaderon esikoisteoksen takakannessa varoitetaan mahdollista lukijaa ettei kirja ole kelvannut yhdellekkään kustantajalle ja lainaa pätkän hylkäyskirjettä. Myönnetään näin heti aluksi että olen täysin samaa mieltä nimettömän kustantajan kanssa, "...ei kirjalliselta toteutukseltaan täytä vaatimuksia, joita julkaistavalle tekstille on mielestämme annettava." Enpä olisi voinut itse paremmin asiaa ilmaista.

Tähän kappaleeseen tiivistäisin kirjan juonen jos siinä sellainen olisi. Jotain juonen tyngän oloista kirjassa oli, mutta se päättyi jo puolessavälissä kirjaa ja loput kirjasta, umm, en oikeastaan tiedä mitä loppukirjassa tapahtui. Oikeastaan en voi väittää, että tietäisin mitä koko kirjassa tapahtui kun ei siinä tuntunut tapahtuvan yhtään mitään. Kovasti puhuttiin ja rampattiin ympäri Espoota, mutta kummallakaan toiminnalla ei tuntunut olevan mitään merkitystä millekään.

Kirjan hahmojen kutsuminen paperinohuiksi olisi liioittelua, suurimmalla osalla papereista on kuitenkin enemmän karaktääriä kuin näillä yhteensä. En oikesti edes tiedä kuka kirjassa seikkaili, kun en pystynyt missään välissä tunnistamaan eri hahmoja toisistaan. Miespuoliset hahmot olivat käytännössä vain ammatteja ("valokuvaaja", "autokuski", "poliisi") ja naispuoliset hahmot vain "vaaleaverikkö" ja "ruskeaverikkö". Tosin eipä se lukemista haitannut, kun ei kukaan hahmoista tehnyt missään vaiheessa mitään kiinnostavaa.

Luulen kirjailijalla olleen tekstin takana jokin ajatus kirjan teemasta, mutta minä en sitä sieltä kyennyt löytämään. Teollisuusjohtaja Olli Jormalainen ja vastaavat antaisivat olettaa kirjan sisältävän yhteiskuntakritiikkiä, mutta oikein koskaan se ei näyttäytynyt lukijalle asti. Ehkä kyseessä on sittenkin kavala vaihtoehtohistoria jossa kesällä 2002 Otanimessä sijaitsee ydinreaktori, Lepakko on vielä pystyssä Helsingissä ja poliisit koulutetaan viikon mittaisilla kursseilla.

Yritin pitkään miettiä kirjasta edes jotain hyvää, mutta en vain kyennyt mitään keksimään. Tai no, olisihan se huomattavasti huonompikin voinut olla. Nyt kirjan onneksi luki nopeasti ja jouhevasti, pidempiaikaisen altistumisen seurauksia en uskalla ajatella. Suositeltavaa lukemista aivojumppana huonoista kirjoista pitäville.

Loppuun vielä pikavalitus kirjan typografiasta: teksti on juoksutettu kapeaan palstaan ilman tavutusta ja molempien reunojen tasauksella. Käsittämätöntä. Hirvittivän rumaa. Kauhistuttavan vaikealukuista.

Golden Capin kesäkampanja

Golden Capilla oli kesällä mainoskampanja, jossa orkesterit soittivat tarttuvaa kesämusiikkia. Uusi Fantasia oli minulle ennestään tuttu, Kevinin nimen olin joskus kuullut ja sitten oli joku ihmee The Millioners. Noh, kaikkien orkesterien biisit tarttuivat korviin sen verta pahasti, että huomasin juuri sijoittaneeni ihan oikeaa rahaa heidän musiikkiinsa.

Kevinin debyyttilevy We Come In Peace tarttui muutama viikko sitten käteen Anttilan alennushyllystä, ja vaikkei sillä olekaan sitä siiderimainoksesta tuttua Lakatut varpaankynnet-iskusävelmää, niin hyvältä se kuulostaa silti. Pari kuuntelukertaa tosin tarvittiin, että jalka lähtee vispaamaan kunnolla mukana, rokki kun ei ole ihan mun ominta alaa. Lakatut varpaankynnet on käsittääkseni ilmestynyt cd-singlenä itsekseen, joten sitä joutunee varmaan metsästämään vielä.

Uuden Fantasian Luulot pois ep ilmestyi jo jonkun aikaa sitten, vinyylinä tietty, ja minun omistuukseni se ajautui perjantaina. Muutaman kuuntelun jälkeen tuntuisi olevan aavistuksen vähemmän pop-henkistä kuin taannoin ilmestynyt Top Ten-albumi, mutta hyvältä kuulostaa silti. Varsinkin mainoksessa esiintynyt Pave Maijas-cover (!) toimii.

The Millionersin Up To You-ep ilmestyi sekin juuri ja on näistä kolmesta ehdottomasti se päräyttävin kokonaisuus. Huhhuh miten tarttuvaa electrodiscoa, puhumattakaan siitä I Will Staystä. Suad Khalifan vokaalit kuulostaa niin hyvältä jälleen. Olen fani, olkaa tekin. Bonuspisteet bändin typerryttävän hienosta nimivalinnasta.

Eli kuka kehtaa väittää ettei mainonta muka toimi?

Niinno, Golden cappiähän siinä kait mainostettiin. Sitä en tosin juo vieläkään.

(Kuvitelkaa noihin itse linkit discogs.comiin, mun submissionit ei ole vielä menneet noiden osalta läpi sinne.)

Etienne Klein - Keskusteluja sfinksin kanssa (Terra Cognita)

Jos olisin rikas ja kuuluisa, hankkisin samantien kirjahyllyni täyteen Terra Cognitan ja Art Housen populaaritiedekirjoja. Kuten aikaisemmin mainitsin, olen heikkona populaaritieteisiin ja varsinkin mainittujen kustantamoiden julkaisuihin. Molemmat julkaisevat ns. hyvää paskaa ja sitähän lukee vain mielellään - ymmärsi siitä tieteestä itsestään sitten jotain tai ei.

Etienne Kleinin pienehkö opus valottaa paradoksien merkitystä fysiikan tutkimuksessa. Tiedän, tiedän, kuulostaa äärimmäisen kuivalta, muttei se sitä ole. Tai no, ehkä ihan vähän sieltä täältä, mutta suurimman osan ajasta toimii erinomaisesti. Ei voi olla huomaamatta milloin kirjan kirjoittajana on tiedemies (ja nimenomaan tiedemies. Oletan tosin miestä, ties vaikka Etienne olisi tsubukin). Tekstissä pysytään tarkasti aiheessa ja jätetään hörsöilyt ja adjektiivit sinne kioskikirjallisuuteen, mitä nyt välillä piristetään tekstiä huonoilla metaforilla ja kuivilla vitseillä.

Kirjan ensimmäisessä osassa Klein, CERNin hiukkasfyysikko muuten, valottaa paradoksien merkitystä fysiikan kehityksessä ja tutkimuksessa sekä fysiikan tutkimusta yleisemmin. Tässä osassa kirjaa on selkeästi enemmän lihaa, niin sivuina kuin kiinnostavuutena. Vaikeita aiheita on käsitelty loogisesti ja tämmöinen tyhmä humanistinretkukin pysyy perässä missä mennään. Parin vaikeimman asian kohdalla tietenkin tipuin yksityiskohtien suhteen, mutta päälinjojen pysyivät kasassa.

Jälkimmäisessä osassa sitten esittellään muutamia tärkeimpiä "ratkaisemattomia" paradokseja: on Schödingerin kissaa ja pimeää yötä. Osa paradokseista esitellään ymmärrettävästi (mm. mainittu pimeän yön paradoksi), kun taas osa menee niin pahasti tieteilyksi ettei minulla ollut enää mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Kiinnostavia paradokseja kuitenkin, bonuspisteet vielä Kleinille kehotuksesta säästämään aivoja ja lukea vain yksi paradoksi illassa. Luonnollisesti luin kaikki putkeen.

Hmm. Nyt jostain sitä rahaa ja feimiä, tätä on nimittäin pakko saada lisää. Hot tip, joulupukki!

Apostolos Doxiadis - Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi (Like)

Kreikkalainen Apostolos Doxiadis ei ole vain kirjailija vaan myös lahjakas matemaatikko. Ei ole kovinkaan yllättävää että hänen maailmanmenestyskirjansa käsittelee matematiikkaa ja sen päähenkilö on huippulahjakas matemaatikko. Ei, kyseessä ei siltikään ole omaelämänkerta, vaikka hetken aikaa niin luulinkin.

Kirja kertoo matemaatikosta, Petros-sedästä, joka pyrkii todistamaan Goldbachin hypoteesin, joka on näitä matematiikan kuuluisia todistamattomia ongelmia, ja siten varmistamaan paikkansa suurten matemaatikkojen keskuudessa, kreikkalaisena Petros kun tuntee kuuluvansa sinne antiikin Kreikan mestarien joukkoon. Tarinan kertojana toimii Petroksen veljenpoika, siitä "setä" kirjan nimeen, joka sedästään innostuneena haluaa myöskin matemaatikoksi.

Pakko myöntää, että vaikken juuri mitään matemaatiikasta ymmärrä, niin nautin kovasti lukea matematiikasta kertovaa kirjallisuutta. Englanniksi sanoisin että "I'm a sucker for mathematics", mikä varmaan kuvaa huomattavasti paremmin tilannetta kuin tuo edellinen vaikeasti muotoiltu lause. Olen myös kovin heikko muuta "kovaa" tiedettä käsittelevää populaarikirjallisuutta kohtaan, siitä varmaankin lisää muutaman päivän kuluttua.

En oikein osaa sanoa onko kyseessä hyvä kirja vai ei. Doxiadiksen kerronta on jokseenkin yksinkertaista, todella hienostelematonta, välillä jopa kuivaa; hän kuitenkin rakentaa tarinan uskottavasti ja ripottelee siihen historiaa varmalla kädellä. Tarinassa vilahtelevat oikeat matemaatikot varsinkin tuovat siihen sen tarvitsemaa uskottavuutta, enkä oikein usko että tämä kirja olisi toiminut muulla tavalla. Oikea matematiikka vaatii tuekseen oikeita matemaatikkoja. Ihastuin kuitenkin suuresti matematiikkaan ja kirjalijan tapaan käsitellä matemaatikkoja, joten plussan puolelle jäädään joka tapauksessa.

Aivan en kuitenkaan pysty käsittämään miksi tämä on "kansainvälinen myyntimenestys", en pysty käsittämään miten suuri yleisö tästä olisi kiinnostunut, varsinkaan kun Goldbachin hypoteesi on edelleen ratkaisematta. Hetken aikaa itseasiassa leikittelin ajatuksella että Doxiadis olisi ratkaissut sen ja paljastanut ratkaisunsa maailmalle (fiktiivisen) kirjan muodossa, mikä olisi sitten selittänyt kirjan suosion. Noh, hyvää viihdettä jokatapauksessa.

Lopuksi pakko antaa miinuspisteitä kirjankannesta, typografianörttinä en lämpeä ollenkaan kirjaimiksi väännetyistä numeroista kirjannimessä. Senkin voi tehdä hyvin (esimerkiksi Numbers Entertainmentin logo) tai huonosti niinkuin tässä. Miinus hyi, en tykkää.

Täydelliset naiset (Desperate Housewives)

Uhhuh. Olen kolmannenkin viikon jälkeen pitkälti sanaton tämän sarjan suhteen, itse asiassa televisio nykypäivänä jättää pitkälti sanattomaksi. Noin niinkuin hyvässä mielessä.

Siinä missä pari kolme vuotta sitten televisiosta ei tuntunut tulevan oikeastaan mitään katsottavaa, nykyään pukkaa ovista ja ikkunoista sisään toinen toistaan laadukkaampia sarjoja. Minä en itseasiassa moneen vuoteen viitsinyt juurikaan katsoa televisiota muuten kuin aivot narikassa jotain dharmajagregiä, mutta tällä hetkellä televisiossa pyörii sarjoja joita oikeasti kiinnostaa katsoa ja joihin jää koukkuun.

Ilmeisesti kaikki Amerikan kiinnostavat tekijät tekevät nykyään televisiota, kun elokuvapuolella mennään alamäkeä jo ties kuinka monetta vuotta. Televisio tuntuu napanneen elokuvista ne ihmiset joilla on selkeää näkemystä, he ovat tavallaan televisio-auteureja. Ihmisiä jotka osaavat tehdä puhdasta viihdettä jota katsoessa ei tunne itseään tyhmäksi. Ihmisiä joiden taidot eivät näytä oikein siirtyvän isolle ruudulle.

Täydelliset naiset on sarja, joka tekee tämän. Se viihdyttää saamatta katsojaa tuntemaan itseään tyhmäksi ja sortumatta ihan jokaikiseen kliseeseen. Taidolla ja sydämellä tehty, hienosti jaksotettu, juuri oikeassa määrin eri elementtejä sekoittava. Jokaisen jakson jälkeen on minulle jäänyt niin nälkä, että on tehnyt mieli siirtyä seuraamaan sarjaa internettelevisiosta (ie. bittorrent), mutta toistaiseksi olen pystynyt taistelemaan sitä vastaan. Sitä ei kuitenkaan sieltä osaisi säännöstellä ja makea mahan täydeltä on kuitenkin vain pahasta. (Plus internetlataaminen on tietty tuhmaa ja kait laitontakin, hyihyi.)

Käsittämättömän hyvä sarja kuitenkin, nimen suomennoskaan ei enää haittaa niinkuin ennen. Epätoivoiset kotirouvat kuulostaisi kuitenkin jo ihan liikaa pornolta.

Alice Echols - Uhoa ja unelmia (Like)

Alice Echols, Yhdyvaltalainen kulttuurintutkija, tunnetaan varmaan parhaiten Janis Joplin-elämänkerrastaan Paratiisin arvet, mutta myös aktiivisena keskustelijana maailman feminismifoorumeilla. Uhoa ja unelmia onkin syntynyt hänen kirjoitelmistaan molemmista aiheista, ja parista muusta asiasta siihen päälle.

Takakansi ilmoittaa kirjan alaotsikoksi 60-luvun jälkijäristyksiä, mikä kuvaakin teoksen sisältöä paremmin kuin mihin minä pystyn tässä. Echols lähtee kerimään 60-lukua auki sekä kulttuurisen että poliittisen radikalismin piiristä, yleensähän 60-lukua käsittelevät teokset ovat pysytelleet visusti jommassa kummassa. Eikä varsinkaan kulttuuriradikalismista ole juuri kirjoitettu kovinkaan kiinnostavia tai laadukkaita tutkimuksia. Uusvasemmistolaiset ja ties mitkä Weathermenit ovat, Echolsin mukaan ainakin, pitkälti hallinneet vuosikymmentä käsittelevää kirjoittelua, eikä esimerkiksi hippeistä ole liikkeenä kirjoiteltu sen syvällisemmin.

Kiinnostavimmillaan kirja onkin nimenomaan hipeistä puhuttaessa. Echols on tehnyt laajaa taustatutkimusta ja haastatellut lukuisia alkuperäisiä Haight Ashburyssä jo ennen rakkauden kesää vaikuttaneita hippejä. Kirja kertookin hyvin kiinnostavasti hippiliikkeen synnystä ja valottaa liikkeen aatteita, ja varsinkin niiltä osin mistä harvemmin puhutaan.

Itselleni oli yllätys, että miten radikaalien rakkautta ja rauhaa paasavien hippien ajatusmaailma oli monissa asioissa hyvin lähellä valtakulttuuria. Vapaata rakkautta kannatatettiin kunhan siinä oli osallisina valkoihoinen mies ja nainen. Homojen tai naisten oikeudet eivät hippejä juurikaan liikauttaneet, puhumattakaan nyt mustien oikeuksista. Käsi ylös kuka muistaa nähneensä edes kuvaa mustaihoisesta hipistä? (Jimi Hendrixiä ei lasketa.)

Mielenkiintoni nappanneen hippialoituksen jälkeen Echols ruotii ehkä turhankin tarkkaan 60-luvun radikaalifeminismiä, välillä vain loputtomana namedroppailuna. Sattuneista syistä radikaalifeminismi ei ole lähellä sydäntäni ja kirjan tästä osiosta jäi käteen lähinnä knoppitietoa feminismin vajaamielisimmistä suuntauksista. Itseäni huvitti suuresti varsinkin tarina, miten ensimmäisessä rintaliivienpoltto mielenosoituksessa rintaliivejä ei itseasiassa poltettukaan: kaupunkin järjestyssäännöt kun kielsivät avotulen tekemisen julkisella paikalla. Vau, tosi radikaalia niinku.

Feminismipohdintojen jälkeen Echols raapaisee hieman pintaa homoseksuaalien oikeuksista, tapahtuihan Stonewallin kapina 60-luvun lopussa, ja valottaa hieman homo- ja lesbohistorioinnin suuntaa. Oikeastaan mitään mainittavan uutta tästä asiasta ei tule, kunhan antaa vinkkejä mistä tästä aiheesta kiinnostuneiden kannattaisi lähteä tietoa etsimään. Toimii pinnan raapaisuna aiheesta.

Kirjan loppu kolmannes on pyhitetty sitten sille kaikkein mielenkiintoisimmalle aiheelle, eli musiikille. Echols miettii muunmuassa syytä valkoisten rokkareiden discovihaan, onnistuen löytämään uskottavia ja järkeenkäypiä teorioita. Valkoisille rokkareille, lähes poikkeuksetta miehille, disco kuitenkin edusti kaikkea sitä mitä he eivät olleet: homomiehiä, naisia ja latinoja, ja kauhistus sentään, tanssimista. Makes sense. Sääliksi käy kyllä edelleen niitä poltettuja discosinkkuja, sniff, olisivat antaneet ne vaikka mulle ennemmin.

Kirjan lopussa on muutama haastattelu kuusikymmenlukua läheltä liippaavalta artistilta, kahdelta silloin uransa aloittaneelta ja kolmannelta sieltä surutta ilmaisunsa lainaavalta. Niin hämmentävää kuin se onkin, jälkimmäinen saa Lenny Kravitzin kuulostamaan mielenkiintoiselta, mikä on enemmän kuin mitä herran musiikki on onnistunut saamaan aikaan minussa.

Auttamattomasti mieli hakee Echolisin kirjan vertaukseksi keväällä lukemaani Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistit-kirjaan (myöskin Likeltä), aihepiiri on kuitenkin nopealla hutaisulla sinnepäin sama. Lachman tosin kirjoittaa huomattavasti epätieteellisemmin ja keskittyy kirjassaan enemmänkin vain kaivelemaan sitä 60-luvun varjopuolta. Ei siinä mitään, viihdyttävä kirja sekin, mutta samankaltaisuudet ovat kuitenkin loppujenlopuksi hyvin kosmeettisia. Yhdessä luettuna tosin molemmista jää kuitenkin huomattavasti monipuolisempi kuva 60-luvusta kuin mitä populäärikulttuurin suoltama hippiromantisointi.

Jysäys 3/2005

Eurooppalaisen sarjakuvan erikoislehti senkun kasvaa. Vuoden kolmas ja käsittääkseni viimeinen numero oli näemmä pärähtänyt ständeille joskus tässä ja pakkohan se oli napata mukaan. Mukava huomata, että lehti alkaa löytämään linjaansa, ja jos kasvava sivumäärä antaa mitään merkkejä niin ilmeisesti myös kuluttajatkin lehden ovat löytäneet.

Alusta asti lehteä seuranneena on pakko myöntää ettei se 2004 ilmestynyt näytenumero mainittavasti lämmittänyt mieltä. Muutama kiinnostava pidempi sarja oli pätkäistiin kesken poikki ja luvattiin jatkoa seuraavassa numerossa (mitä muuten ei ole vieläkään näkynyt). Eikä väleihin työnnetty kakkosluokan huumorisarja ei naurattanut, mutta lehden idea miellytti, joten jatko jäi kiinnostamaan. Nyt tänä vuonna ilmestyneet "oikeat" numerot ovat sitten periaatteessa parantuneet numero numerolta. Sarjakuvista on tullut mielenkiintoisimpia ja niitä tyhmimpiä läppäsarjoja on karsittu. Toppen.

Kolmosnumerosta yllätti heti ensikättelyssä kahdella tavalla, ensinnäkin lehti tuntui paksummalta kuin ennen (yay) ja toiseksi kannesta näytti hämmentävästi tiirailevan takaisin geneerinen animetsubu (nay). Mitäs ihmettä, eurooppalaista sarjakuvaahan tässä piti olla? Päätoimittajan alkupuheenvuorosta kävi onneksi ilmi, että kyseessä onkin ranskalaista pseudomangaa. Mangaa oli jostain syystä toivottu lehteen, mihin ymmärrykseni ei kyllä enää riitä.

Sisällöstä sitten tarkemmin. Lehti alkaa Gradamir "kuka?" Smudjan Vincent ja Van Gogh sarjakuvan ensimmäisellä jaksolla, ja pakko myöntää että diggasin suuresti. Maalauksellinen piirrosjälki viehätti suuresti, varsinkin siinä varioutuja mestareiden maalauksia oli mukava bongata, puhumattakaan niistä mestareista itsestään. Tarinakin oli mukavan viihdyttävä ja jäi kiinnostamaan että miten se tästä kehittyy. Periaatteessa sarja voisi jäädä hassutteluksi ja täysin nokkelan kuvakerronnan varaan, mutta toivon hartaasti että tarinaankin löytyy kiinnostavaa matskua.

Toinen tarina onkin kantta kauhistuttanut ranskalainen pseudomanga, tekijän nimi oli varmaankin pierre ja olettaisin sillä olevan musta baskeri päässään. Parempi varmaan tunnustaa suoraan etten juurikaan välitä mangasta ja pseudomangasta vielä vähemmän, joten olen hyvin puolueellinen tässä asiassa. Liekehtivän ruusun tarina ei oikeastaan lämmittänyt juuri mitenkään, tarina ei tässä vaiheessa tarjonnut oikeastaan mitään uutta, hyvin traditionaalinen sankarin matkan aloitus. Jatkuu kuulemma ensinumerossa, mitä en kyllä juurikaan odota.

Kolmantena oli lyhyt humoristinen tarina lampaasta, mistä ei sen enempää oikeastaan pysty sanoa. Neljäs sitten pidempi tarina Herakleesta ja hänen koirastaan Sokrateesta, joka miellytti. Kiinnostava ote aiheeseen ja mukavan tyylitelty piirrosjälki miellyttivät, pitänee lukea tarina uudestaan myöhemmin josko siinä olisi ollut enemmän tasoja kuin ensilukemalta tuntui. Tarinan pääosassa oli kuitenkin Sokrates, pakkohan siinä on olla jotain filosofista leikkiä enemmänkin. Bonuspisteet suomentajalle oikeaoppisesta Herakles nimen käytöstä, Herculeksia onkin jo ihan liian kauan juoksennellut ympäriinsä.

Kaiken kaikkiaan viihdyttä paketti jälleen. Hieman tietty hämmensi Tikkurilan maalien näkyvä sponsorointi Van Goghissa (ensimmäinen tapaus koskaan Suomessa), mutta kyllä sen tietty kestää jos kyseisen kaltaista herkkua saa sen takia lisääkin lukea.

Linkataan lopuksi vaikka kustantajan (Arktinen Banaani) nettiportaalin.