Jukka Pakkanen - Muuan Jeesus (Like)

Tässäpä vaihteeksi kirja, jota voi häpeilemättä hehkuttaa. Pirun hyvä kirja.

Kirja kertoo tavallaan maailman ehkä tunnetuimmasta miehestä: siitä yhdestä Nasaretissa syntyneestä Jeesuksesta. Pakkanen käsittelee kuitenkin aihetta niin kiehtovasta näkökulmasta, että tällainen antagonistikin jaksaa kiinnostua. Periaatteessa kirjan lähtökohdat ovat silkkaa scifiä: puolen vuosisadan päässä tulevaisuudessa Eurooppaa hallitsee megalomaaninen Transalpinus-yritys (vai liittovaltio? en ole ihan varma) ja pienet ihmiset pyristelevät sen puristuksissa. Lopputulos on kuitenkin ihan jotain muuta. Tässä onkin hieno esimerkki miten osaava kirjoittaja poimii genreistä tarvitsemansa ja sotkee omanlaisensa sopan.

Kuinka ollakkaan pieneen Cristianian (!) kyläpahaseen ilmestyy muutama hyvinkin tutunoloinen hahmo: saarnaava Gianbattista (!) ja epäilyttävästi nimetty Salvatore (!). Molempia opettanut Matteo (!) ryhtyy seuraamaan varsinkin jälkimmäisen tekemisiä ja kirjaamaan ne muistiin. Ei varmaan tarvitse erityisemmin selittää, että kirjan tapahtumat peilaavat sen ison kirjan tapahtumia, välillä selvemmin ja välillä vähemmän selvästi. Kaikenlaista mahdollisesti intertekstuaalista vilahtelee jatkuvasti tekstissä.

Jostain syystä mieleeni tuli tätä lukiessani Dan Brownin Da Vinci -koodi, vaikkei kirjoilla sinänsä ole mitään tekemistä keskenään, mitä nyt aihepiirin voi mieltää laajasti samaksi. Samankaltaisuus johtui oikeastaan siitä minkälaisen reaktion molemmat kirjat saivat minussa aikaan, kumpaakaan kun ei meinannut tehdä mieli laskea käsistään. Brownin kirja tietenkin oli viihdehömppää kun Pakkasen kirja on syvällisempää pohdiskelua, mutta molemmat on kirjoitettu niin vetävästi, että oli suorastaan pakko valvoa yömyöhään lukemassa vielä yksi luku.

Muuan Jeesus on kaikin puolin kiehtova kirja, vaikken olekaan täysin varma mitä kirjoittaja on sillä halunnut sanoa. Mietin jatkuvasti lukiessani, että onko se kuitenkaan uskonnollinen vai ei, enkä oikein päässyt siitä perille. Kirja on kuitenkin paikoitellen hyvin kriittinen Jeesuksen suhteen... tai sitten ei. Ehkä kirjan kiehtovuutta nimenomaan lisää se etten ole varma mitä se yrittää sanoa. Ainakaan sanomaa ei alleviivata, joten siitä pisteet.

En tuntenut Pakkasta edes nimeltä aikaisemmin ja tämä kirjakin jäi (jälleen) jostain alelaarista käteen pikkurahalla. Juuri tämän kaltaisten kokemusten takia nimenomaan nautinkin alelaarien penkomisesta. koskaan ei tiedä kuinka kiiltäviä helmiä sieltä sikojen joukosta löytyykään. Pakkanen menee tämän perusteella ainakin "ihan pakko lukea lisää"-listalle.

Kun jostain pitää nipottaa, niin nipotan kirjan oikoluvusta tai siis sen puutteesta. Se on jo jotain, jos kirjasta löytyy niin paljon virheitä että minä kiinnitän siihen huomiota. Tsot tsot.

Kosmoskynä 1/05 - 3/05

Liityin taannoin Suomen tieteiskirjoittajat ry:hyn ja yllätyksekseni postiluukusta kolahti vuoden tähän astiset Kosmoskynät muutaman päivän kuluttua. (Liityin samalla rysäyksellä uudelleen Suomen Tolkienseuraan, josta ei ole kuulunut vielä yhtään mitään. No, jos ei mene sitä samaa puolta vuotta kuin viimeksi niin lasken sen vain parannukseksi.)

Minulla ei oikeastaan ollut kummoisempaa käsitystä Kosmoskynästä aikaisemmin, vaikka olin sitä joskus selannut ja *köh* yhden sitä käsittelevän artikkelin oikolukenut Risingshadowiin *köh*. Päätoimittaja Karppanen kuitenkin puhui kirjamessuilla sen verran vakuuttavasti, ja Sini mainosti aiemmin, että uskaltauduin kastamaan varpaani. Ties vaikka tulisi kirjoitettua enemmän itse tämän innostamana.

Ohueen lehteen on pakattu jälleen kerran paljon kiinnostavaa matskua. Kiinnostavia artikkeleita kirjoittamisesta ja kirjoittajista, arvosteluja novelleista ja jokusesta kirjasta sekä novelleja. Varsinkin novelliarvostelut olivat kiinnostavia, vaikken oikeastaan tiedä miksi. Kai siinä on jotain voyeurististä. (Älkää kysykö mitä tällä tarkoitin, en oikein tiedä itsekään.)

Parhaiten näistä kolmesta lehdestä jäi mieleen erityisesti 1/05:stä Miina Supisen Yksisarvisen talli heppatallispefillään (joka tosin tylsästi paljasti juonenkäänteensä jo otsikossaan), kolmosen huonon novellin kirjoitusopas ja, ööh, ei näköjään mitään muuta. Hmm, luntattuani sisällysluetteloita Anne Leinosen Käsikirjoituksesta kirjaksi-artikkelitrilogia muistui erityisen kiinnostavaksi. Muukaan materiaali ei ollut huonoa, paitsi ehkä Henna Suonpään novelli 3/05:ssä, johon en vain päässyt sisään. Sori.

Lehden ulkonäkö on halvahko, mutta se lienee enemmänkin olosuhteiden syytä kuin tietoinen valinta. Kai tätäkin painettaisiin nelivärisenä kiiltopaperille jos budjetti sen mahdollistaisi. Typografiasta tai muustakaan löydy nipotettavaa, mitä nyt jonkun hullun fontin olisin itse valinnut toisin. En ole myöskään erityinen heittovarjon ystävä. Läpeensä laadukas suomalainen fanzine kuitenkin tämäkin.

George Gamow & Russell Stannard - Herra Tompkinsin uusi maailma (Art House)

Puhuin jo aiemmin suhteestani populääritieteen kirjoihin, joihin Gamowin ja Stannardin teos lukeutuu. Itseasiassa tämä on varmaankin populääreintä tiedettä, mitä olen vähään aikaan lukenut. Tämä on Stannardin uudistama laitos Gamowin 60-luvulla ilmestyneestä kirjasta Herra Tompkins fysiikan ihmemaassa, joka oli erinäisistä syistä päässyt vanhentumaan pahasti.

Kuten varsinkin vanhemman laitoksen nimestä voi päätellä, kirjassa seurataan herra Tompkinsin seikkailuja fysiikan ihmemaassa. Periaatteessahan tämä olisi silkkaa äsäffää elleivät nämä seikkailut tapahtuisi aina Tompkinsin unissa. Tällaisinaan ne jäävät ikävästi vain metaforiksi, vaikka hauskoja seikkailuja ovatkin.

Kirja on viihdyttävää lukemista, varsinkin Gamowin kirjoittamissa kohdissa vaikeat asiat on tuotu onnistuneesti ymmärretävälle tasolle. Ikävä kyllä kummankaan kirjoittajan kirjailijan lahjat eivät yllä kovinkaan pitkälle, joten kirjan viehätys perustuu täysin sen ideaan eikä niinkään sen kirjallisiin ansioihin.

Teksti on sujuvaa muttei kovinkaan kiinnostavaa ja varsinkin Stannardin kirjoittamat luvut ovat makuuni liian teoreettisia. (Hän esittää käsiteltäviä asioita turhan paljon kaavoilla ja laskutoimituksilla, Gamowin nokkelien seikkailuiden sijaan.) Ikäväkseni kirjassa ei ollut myöskään kummoistakaan metajuonta sitomassa eri seikkailuja yhteen. Kirjasta jäi puuttumaan täysin juonellinen jännite ja draaman kaari, jota kuitenkin proosatekstiltä odottaisi.

Hauska ja hyvä kirja kuitenkin, kutkutti aivoja mukavasti ja herätti paljon uusia hyviä ideoita. Plussaa myös kirjan hauskasta kuvituksesta, joka tuo tarinaan siitä ehkä muuten puuttuvaa eloa. Jään oikeastaan vain odottamaan, että joku uudistaisi tämän kirjan taas parin kymmenen vuoden kuluttua ja kirjoittaa mukaan ihan oikean juonen.

Pala numero 1

Levykauppa reissulta osui käteen kiinnostava uutuus: lähinnä suomalaista sarjakuvaa esittelevä ilmaisjakelulehti Pala. Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Pala ei kuitenkaan ihan hirvittävästi poltellut minua.

Palalla on oikeastaan vain yksi ongelma minun suhteeni: se on liian taidetta. Vaikka taiteen suuri ystävä muutoin olenkin, en välitä ns. taidesarjakuvasta. Eli kärjistäen en välitä sarjakuvasta joka ei ole hauskaa tai jossa ei ole supersankareita. Minulle sarjakuva on ensisijaisesti viihdettä ja vasta toissijaisesti taidetta, joten en hirvittävästi jaksa innostua sarjakuvasta jota en pysty nopeasti ymmärtämään. Palan sisältö jakautuukin aika tasaisesti kahtia taiteen suhteen, puolet sarjakuvista voin väittää ymmärtäväni ja puolet on enemmän tai vähemmän epäkiinnostavaa kikkailua.

Otetaan ensin ne ei kiinnostavat. Terhi Ekebomin Elämäniloa aloittaa lehden, ja on onneksi vain neljä ruutua pitkä. Tarina ja kuvailmaisu ovat sinänsä ihan okei, mutta kumpaakaan en hirvittävän kauan jaksaisi pidemmän päälle. Marko Turusen Koiran päivät on kuvallisesti oikein oivaa (ja tekijän tyyli jostain tuttua, vaikken osaakaan yhdistää että mistä), mutta tarina on niin käsittämätöntä höpönlöpöä että en vain jaksa välittää. Jenni Ropen Mitä kuuluu? kuuluu myös näihin ei kiinnostaviin. Periaatteessa pidän Ropen tyylistä, esimerkiksi hänen tekemänsä levynkannet ovat olleet poikkeuksetta hyviä, mutta hänen sarjakuvistaan en ole koskaan välittänyt. Kasper Strömmanin Kuponkimiehestä ei oikein ole mitään sanottavaa, hajuton ja mauton. Mikko Väyrysen Taivaskanava menee myös tähän "visuaalisesti okei, tarinallisesti ei"-lokeroon.

Sydäntäni lämmittäneistä sitten. Christer Nuutisen Kolmesta mielestä pidin, lähinnä tosin Nuutisen hyvästä piirrosjäljestä joka paikkasi suuresti lyhyen tarinan ongelmia. Aapo Rapin Kourallinen aikuisia on kutakuinkin täysipainoisin kaikista lehden tarinoista, hyvä piirros jälki yhdistettynä ihka oikeaan tarinaan. Tällaista lisää tulevaisuudessa, pliis. Kaisa Lekan Photoshop huvitti, vaikken Lekan tyylistä vieläkään hirveästi välitä. Mika Lietzenin Kaksipäinen sika oli lehden toinen valopilkku, hieno visuaalinen toteutus (hänenkin tyylinsä on jostain muualta hyvin tuttu) ja onnistunut tarina. Lisää tätäkin. Viimeiseksi oli jäänyt Sami Mannerheimon valokuvasarja Vielä yksi Kermassa, joka viihdytti sekin.

Kaiken kaikkiaan Palasta jäi fiilis, että kyseessä olisi TAIKin opiskelijoiden opinnäytetyö (tms), joten jään odottelemaan kuuluuko tästä lehdestä enää koskaan mitään. Mielellään tämän nappaisi tulevaisuudessakin mukaansa. Kunhan sisällössä pysytään edes tällä tasolla.

Miinuspisteet vielä teennäisestä pääkirjoituksesta ja yleisestä epäinformaatisuudesta.

Henry Miller - Salamurhaajien aika (Sammakko)

Kirjamessujen satoa edelleen.

Tässäpä kirja josta voin myöntää ymmärtäneeni hyvin vähän. Henry Millerin tuotanto ei ole oikeastaan koskaan jaksanut kiinnostaa minua, kuten ei myöskään Arthur Rimbaud jota Miller tässä kirjassa käsittelee. Sääli sinänsä, että molempien herrojen elämäntarinat ovat huomattavasti heidän tuotantoaan kiinnostavampia. Rimbaud'iin en itseasiassa ole tuotannollisesti tutustunut, mutta runous pääsääntöisesti menee minulla ohisektoriin.

Sinänsä kirjan idea on kiehtova, Miller ruotii suhdettaan Rimbaud'iin ja tämän tuotantoon jokseenkin omaelämänkerrallisesti. Omien sanojensa mukaan hän näki nuoren Arthurin peilikuvanaan. Kirjan minulle kiintoisin osio olikin juuri tätä elämäntarinoiden vertailua, mutta suurimman osan vie kuitenkin Rimbaud'in tuotannon analysointi, joka näin tumpelolle ei ole kovinkaan avartavaa luettavaa.

Tämä on selvästi tarkoitettu Milleriä ja Rimbaud'ia huomattavasti minua enemmän tunteville, joten sinänsä en viitsi tästä mielipidettäni sanoa. Taidan säilöä vain kirjahyllyyn ja ottaa uusintakierrokselle mikäli joskus osoittautuu ajankohtaiseksi. Ensisijaisesti taidan kuitenkin vain metsästää jonkun laadukkaahkon Rimbaud biografian ja tutustua herraan hänen elämäntarinansa kautta.

Jouni Mattila - Ankalinnan mielisairaala (Johnny Kniga)

Tämä sarjakuvahan on tuttu alunperin Like-uutisista ja myöhemmin Johnny Kniga kertoosta, ikävä kyllä. En oikein koskaan päässyt tähän sisään kumpaisestakaan lehdestä (tai no, sama lehtihän ne ovat käytännössä) ja jossain mielenhäiriössä näytän tämänkin kokooman hankkineen.

Mattilan Ankkalinna-parodia (huomatkaa nokkela kirjoitusero nimissä!) ei vain toimi - ainakaan minulle. En ole koskaan välittänyt alapäähuumorista ja näistä yleensä puuttuu vielä se huumorikin. Muutamat loppupään sarjoista irrottivat pienoisia hymynkareita, mutta vanhimmat olivat ihan käsittämättömän huonoja.

Piirrosjälki on paikoitellen siedettävää, mutta moninpaikoin ei. Muuta hyvää tästä ei kyllä pysty sanomaan. Tämä on kutakuinkin ainut kirja, josta harkitsen vakavasti luopuvani. Taidan laittaa vahingon kiertämään viimeistään ensi Ropeconin Risingshadow-kirjakirpputorilla, pilataan jonkun muunkin päivä kun minunkin pilattiin.

Miinus sata pistettä. Suositellaan niille 12-vuotiaille pojille, joiden mielestä Myrkky on hauska lehti.

Kustantamona Johnny Kniga ei oikein vieläkään näy minun tutkassani positiivisessa valossa. Tähän asti kaikki lukemani kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän meh, eikä tällaisellä matskulla siihen tuoda mitään muutosta. Johnny Kniga on edelleen vain huono Like-kopio.

Arto Peltola - Elliott (Helmikaivos)

Jaahas, mitäköhän tähän osaisi sanoa. Muuta siis kuin, että tämä on samasta kasasta napattu kuin tämä, ilkeyttäni voisinkin vain linkittää tuohon ja antaa sen kertoa tästäkin kirjasta pitkälti kaiken. No ei suinkaan, ihan noin hirvittävästä kirjakalkkunasta ei ole kyse, mutta läheltä liipataan.

Kyseessä on novellikokoelma, jota takakannessa kuvataan sanoin "kokoelma nopeita viiltoja lukijan sydämeen" ja kirjoittajaakin verrataan setelinväärentäjään. Aikamoista kukkua molemmat sanon minä - vaikken ihan oikeasti edes ymmärrä mitä jälkimmäisellä haettiin. Kirjan on ilmeisesti tarkoitus olla purevaa kommentaaria yhteiskunnasta ja traagista henkilökuvausta, mutta kumpaakaan ei välity lukijalle. Eikä välity oikeastaan mitään muutakaan.

Novellien ongelma on oikeastaan hyvin yksinkertainen: ne eivät kerro mitään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta "novellit" ovat vain keskeneräisiä tunnelma- ja hahmokuvauksia ja niissä muutamassa hieman enemmän novellia muistuttavassa kirjoittaja on lyökin keskenkaiken jarrut pohjaan eikä kerrokaan tarinaa loppuun. Tyylikeinona tämä voisi toimia silloin tällöin, mutta kokoelmaa tällaista ei vain jaksa.

Novelleista ei edes löydy mainittavasti yhteisiä tekijöitä, joka selittäisi miksi nämä ovat samassa kokoelmassa. Arki- ja inhorealistisien novellien sekaan on eksynyt muutama vähemmän realistinen ja ainakin yksi täyttä fantasiaa. En ymmärrä. Osa novelleista tuntuu jotenkin pyrkivän muodostamaan jonkinlaista kokonaisuutta keskenään, mutta mitään järkevää ei siitä seuraa, kunhan heitellään muutama sama nimi ilmaan useammassa novellissa.

Kokoelman kuudestatoista novellista oikestaan vain yksi oli edes jokseenkin onnistunut tarina, muutamasta muusta löytyi jokunen kiinnostava elementti, mutta suurin osa oli vain tyhjänpäiväisiä. Takakannessa monisärmäisiksi luennehditut hahmot eivät oikeastaan olleet kiinnostavia ja hyvin harvoille niistä tapahtui mitään kiinnostavaa.

Okei, Peltolan puolustukseksi voisi sanoa, että toisinkuin aiemmin mainittu kollegansa, hän sentään kirjoittaneen joskus ennenkin - tai edes lukeneen kirjaa. Teksti ei ole mitenkään mainittavan hyvää, mutta luettavaa: sellaista mitä olettaisin työväenopistojen kirjoitustyöpajojen keskimääräisen tason olevan. Novellit ovat sentään lyhyitä ja suhteellisen tiiviitä, joten niillä ei tarvitse pitkään päätään vaivata.

Ilkeästi voisin olettaa näiden novellien olleen jonkin kirjoistuskurssin harjoitustöitä, mutta en pysty käsittämään miksi kukaan haluaisi näitä julkaista kirjana. Eihän näissä ollut yhtään mitään hyvää.

Linkataan lopuksi vielä kustantajan sivuille.

Andy Riley - Pupujen itsemurhakirja (Bazar)

Nämä sarjakuvathan kiersivät jossain vaiheessa Internetin turuja ja toreja enemmän tai vähemmän laillisesti. Luettuani nämä netistä moraalista selkärankaani hiersi sen verran että oli pakko sijoittaa rahaa, kun tämä osui alelaarista käteen. Uutenahan tätä ei olisi kyennyt ostamaan, hinta oli muistaakseni suhteettoman suolainen.

Andy Riley on kuitenkin kirjoittanut yhtä sun toista komediaa, muunmuassa suuria suosikkejani Ponille kyytiä ja Big Train (tällä ei tainnut olla mitään suomennettua nimeä, saati sitten että kukaan muu tätä sarjaa edes muistasi), joten huumori on miehellä hallussa. Ja siitähän tässä on kyse: vinksahtanutta huumoria, söpöjä pikku jänöjä päättämässä maallisia taipaleitaan.

Kuvituksellisesti sarjakuvat ovat oivaltavia, vaikka välillä vitsit ovatkin hieman tökeröitä (mutta naivilla tavalla viehättäviä) niin kuvallinen ilmaisu pelastaa aina tilanteen. Nokkelasti rakennetut kuvat haastavat lukijan ajatteelmaan eikä yli päästetä aina siitä mistä aita olisi matalin. Kaikin puolin viehättävän makaaberia menoa.

Tästä ei sen enempää. Tai no, tätäkin on toinen kirja, kunpa sekin vielä osuisi halvalla vastaan. Kolmatta ei toivottavasti ole eikä tule, pakkohan tästä ideasta on viimeistään silloin kaikki mehut puristettu.

Jean-Pierre Petit - Musta aukko (Art House)

Toisin kuin viimeksi, joskus kirjahyllystä löytyvät unohdetut sarjakuvat osoittautuvatkin hyviksi ja voi vain ihmetellä miten ne oli onnistunut sinne unohtamaan. Tarkkasilmäisimmät tässä vaiheessa varmaan kovaan ääneen ihmettelevät miten ihmeessä sarjakuvat ja Art House, tiedekirjoistaan lähinnä tunnettu kustantaja, liittyvät yhteen. Sitä ihmettelen minäkin, mutta ei-niin-kovin elävän todisteen maatessa pöydälläni on pakko uskoa ihmeisiin.

Ihan tavallinen sarjakuva ei tietenkään ole kyseessä. Petit pyrkii selittämään albumissa mustat aukot kansantajuisesti, lähtien niiden ymmärtämiseen tarvittavista perusasioista ja edeten loogisesti siitä. Tarinaa kerrotaan naivistisesti Anselmi Veikkosen seikkailuna kosmisessa puistossa. Anselmin lisäksi sivuilla tavataan kasa muita hahmoja pohtimassa geometrian ja avaruusfysiikan kummallisuuksia, muun muassa Albert Einstein ja etana. Myös Tintin Kapteeni Haddock vilahtaa kameoroolissa eräällä sivulla.

Jos albumia katselisi puristisesti vain sarjakuvana niin kovin mairittelevia kommentteja siitä ei voisi antaa, maailma on kuitenkin pullollaan Petit'iä huimasti parempia sarjakuvantekijöitä. Sarjakuva ansaitseekin kannuksensa nokkelalla tavallaan selittää vaikeita asioita eikä visuaalisella loistollaan, vaikkei piirrosjälki täysin luokatonta ollutkaan. Pidin erityisesti geometrisiä ilmiöitä selittämään annetuista askartelutehtävistä (joita tosin en laiskuuttani tehnyt).

Pidin sarjakuvasta kovasti, yhdistyihän siinä kaksi maailman hienointa asiaa: populääritiede ja hot sixties-looking girls. Mitä muuta voisi enää vaatia? Vielä kun tarinan aloituksessa Anselmi ja Albert Einstein polttavat vesipiipussa oopp-- siis kosmoholia ja hallusinoivat kaiken sen jälkeisen, niin pakkohan tässä on oltava nerouden jäljillä.

Hyvää settii, toivottavasti tätä on julkaistu enemmänkin.

Jarmo Mäkilä - Daydreamer (Otava)

Mitäköhän tästä osaisi sanoa. Kyseessä on kuvataiteilija Jarmo Mäkilän enemmän tai vähemmän omaelämänkerrannallinen sarjakuva-albumi, jonka nappasin joskus Tarjoustalon (!) alelaarista mukaani. Selasin albumin silloin uutuutta kiiltävänä läpi ja laitoin sarjakuvahyllyyn odottamaan uusinta lukua. Siinä se sitten jökötti ties kuinka monta vuotta, kunnes kyllästyin katselemaan sitä ja päätin lukea sen uudestaan.

Mäkilän kuvataitelijatausta hyökii läpi sarjakuvan kuvista. Kuvat on ilmeisesti maalattu akryyliväreillä, joten niistä paistaa läpi tiukka käsityön ammattitaito, ja paikoitellen albumi on kaunista katseltavaa. Ikävä kyllä paikoitellen mennään metsään, akryylimaalaukset ovat kovin jäykkiä sarjakuviksi, eikä monissa kuvissa ole liikkeen tunnun häivääkään vaikka pitäisi. Moninpaikoin tuntuukin, että katselesi vain maalauksia sarjassa, eikä että lukisi sarjakuvaa.

Sarjakuvan tarinasta en pysty mainitsemaan mitään järkevää, tarina on vain tajunnanvirtaista harhailua ilman sen kummempaa päämäärää tai tarkoitusta. Kunhan heitellään sekavia kuvia ja lainauksia (Danten Jumalaisesta näytelmästä), sotketaan mukaan "helsinkiläisen boheemielämän kulttihahmoja" ja toivotaan lukijan muodostavan päässään näiden välille jotain yhteyksiä. Tämä lukija ei siihen ainakaan pystynyt, mikäli se on edes mahdollista.

Tekisi mieli sanoa ruma sana kuvaamaan kuinka vähän pidin tästä teoksesta, mutta sivistyneenä ihmisenä jätän väliin. Totean vain, että Joulupukki tuo tuhmille lapsille tämän kaltaisia sarjakuvia. En viitsi edes avautua tästä tämän enempää. Hirvittävää kuraa, muutamilla kauniilla kuvilla. Syvällinen niinkuin Matrix Reloaded.

Portti 3/2005

Jos pitäisi alkaa sf-lehtiä arvottamaan, niin tällä hetkellä Portti olisi varmaankin heti siinä hopeatilalla Tähtivaeltajan jälkeen. Mutta eikait tuommoisiin tarvitse lähteä, joten sanon vain, että pidän Portistakin kovasti.

Tällä kertaa tosin yllätyin heti kättelyssä kun lehden kannesta kurottelee kohti sarjakuvahahmo ja sen vieressä (sarjakuva)kissankokoisilla kirjaimilla koreili Jack Kirbyn nimi. "Mitä ihmettä, Jack Kirby? Portissa? Tätä pitää tutkia." ajatteli pieni medianomiopiskelija ja kiiruhti kotiin tavaamaan lehteä.

Ja tottahan se oli, ensimmäinen artikkeli käsitteli likilegendaarista Jack "King" Kirbyä, mikä ainakin aluksi tuntui kovin oudolta. Portti on kuitenkin minusta tuntunut aina, mitensennytsanoisi, vakavammalta lehdeltä, joten supersankarisarjakuvat tuntuvat oudolta lehden linjaan. Tosin kyllähän lehdessä ilmestyy Achilles Wiggenin seikkailut sarjakuvana ja sarjakuvia käsitellään omalla palstallaan, mutta silti jotenkin pääsivät yllättämään tämän kanssa. Itse artikkeli oli hyvä vaikkakin hieman lyhyt ja ehkä aavistuksen hätäinen, materiaalia varmana olisi perinpohjaisempaakin artikkeliin riittänyt. Myöskin hämäsi hieman kirjoittajan valinta käyttää sarjakuvista ja hahmoista niiden alkuperäisiä nimiä, varsinkin kun monilla suomenkieliset nimet on. Ei kait Tolkien-artikkeleissakaan puhuta Baggingseista ja Shadowfaxeista?

Novelleina oli sitten kaksi Hugo-finalistia: Mike Resnickin kyseisen palkinnon voittanut Matkoilla kissojeni kanssa (Travels with my cats) ja Robert J. Sawyerin Luu ja nahka (Shed skin), jotka yllättäen molemmat olivat laadukkaita. Sawyerin novelli oli tosin hämärästi tutunoloinen, eikä ollut erityisen päänräjäyttävän hieno, vaikka laadukas olikin. Myöskin Sawyerin novellin kuvitus ihmetytti, se ainut kuva oli oikeastaan aika ruma. Aikamoinen kauneusvirhe muuten niin laadukkaasti yleensä kuvitetussa lehdessä.

Kolmas novelli oli kotimainen, Mikko Kauniston Kalavaasi, joka oli kyllä hieman sinnepäin. Novelli oli saanut Portin vuoden 2004 novellikilpailussa kunniamaininnan, jonka kyllä ymmärrän. Novellissa oli hyviä elementtejä, jotka viihdyttivät kovasti, mutta toisaalta siinä oli aika paljon ei-niin-hyviä elementtejä, jotka olisivat tarvinneet lisää hiomista. Novelli tuntui olevan hieman turhankin kunnianhimoinen, mutta kirjoittaja ei kuitenkaan lopuksi onnistu lunastamaan kunnolla kasattuja odotuksia.

Muuten sisällöltään lehti oli tuttua Porttia, joten niitä ei varmaankaan tarvitse kummemmin kommentoida. Viihdyttävä lukupaketti jälleen kerran. (Sieltä täältä voisi tietty aina hieman nipottaa typografiasta ja taitosta, mutta en jaksa tänään. Ei ne kuitenkaan niin suuresti haittaa, eikä varmaankaan ketään muita kuin minua.)

Aimo Ruusunen (toim.) - Media muuttuu (Gaudeamus)

Tämä oli audiovisuaalisten medioiden historia-kurssin tenttikirjana. Jälleen huomasi kyllä opiskelevansa oikeaa alaa kun tenttikirjatkin alkavat olla sellaisia, että niitä lukee oikeasti mielellään. Tämänkin kirjan olisi hyvin voinut lukea muutenkin, jos vain olisi jostain eteen sattunut.

Kirjan alaotsikkona on Viestintä savitauluista kotisivuihin, mikä kuvaakin hyvin kirjan sisältöä. Eri kirjoittajien teksteissä kartoitetaan viestinnän historiaa historian hämäristä nykypäivään. Artikkeleiden kirjo on laaja, kirja aloitetaan tiedonvälityksen varhaiskehitystä läpikäyvällä artikkelilla ja loppupuolella paneudutaan (muunmuassa) Baltian mediatilanteeseen.

Sattuneista syistä itse koin kiinnostavimmaksi nimenomaan mainitun varhaiskehitys-artikkelin, onhan toinen kirjoittajista vanha opettajani Margaretha Starck (vanha niinkuin kauan-sitten-minua-opettanut, eikä tietenkään iältään vanha). Artikkeli on hyvin antoisa, varmaankin kirjan artikkeleista se kaikkein kunkuin. Harvemmin tullut ajateltua kuinka käsi kädessä viestinnän ja yhteiskunnan kehitys onkaan kulkenut. Käyhän toisaalta se ihan järkeen, kun kuitenkin viestintä on hyvin tärkeää ihmisille. Gary L. Kreps mainitsikin toisaalla ettei elävä ihminen voi olla kommunikoimatta (sisäisesti itsensä kanssa tai ulkoisesti jonkun muun).

Muista artikkeleista sydäntä lämmittivät lehdistön ja yleisradiotoiminnan historiaa käsittelevät artikkelit, jotka ensin mainitun kanssa muodostivat noin puolet kirjasta. Ikävä kyllä loppupuoli ei jaksanut kiinnostaa enää samalla tavalla, loppupään artikkelit sortuivat turhan paljon vain lätkimään erinäisiä tilastotietoja lukijan eteen. Tilastoissa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta kyllä mielummin lukisin jotain lihaisampaa tekstiä. Auki kirjoitetut tilastot toisivat kiinnostavan asian paremmin pintaan.

Kokonaisuutena kuitenkin oikein hyvä ja ennen kaikkea kiinnostava kirja, joka täyttää sen otsikossa itselleen asettamat vaatimukset täydellisesti. Tästä aiheesta lukisi mielellään lisää, ehkä jopa vielä syvemmälle menevää tekstiä. Hmm. Pitääkin tutkia josko jotain kivaa löytyisi.

Loppuun voisin mainita vielä että Veijo Hietala on kyllä luennoitsijana sellaista maata, että hänen vetämilleen kannattaa tilanteen tarjoutuessa osallistua. Hänen vetämänsä av-medioiden historia on kutakuinkin hauskimpia kokonaisuuksia, jolle olen koskaan osallistunut. Suositeltavaa.

CMX - Pedot

Johan tätä on viikon verran kuunnellut, joten uskaltaa jo varmaan jotain ajatuksia laittaa ihan riviinkin.

Teini-iän heviluurankojen jälkeen menetin pitkälti kiinnostukseni rock-musiikkiin, josta ainoaksi poikkeukseksi muodostui oikeastaan vain CMX. Viimeistään Red Hot Chili Peppersin kadottua jonnekin aikuisrockin kamaluuksiin, jäi CMX ainoaksi kitaraorkesteriksi jota minä pystyin kuuntelemaan selvinpäin. Myöhemmin sitten olen löytänyt rockin uudelleen, mutta CMX on silti pysynyt lähellä sydäntäni.

En kuitenkaan ole sen verta hardcorefani, että viitsisin jonottaa kauppojen ovilla uusien levyjen ilmestymistä, mutta tällä kertaa jostain syystä oli pakottava tarve hankkia levy samantien omaankin hyllyyn. Ihme kyllä, ettei vieläkään kaduta.

Ensimmäisenä levystä tulee mieleen ilman muuta Vainajala, soundimaailma on jotenkin saman tyyppinen ja sävellyksissä on jotain hyvin samankaltaista. Puhumattakaan tietystä popahtavuudesta, tällä kertaa melodioita ei ole hävetty ja yritetty piilotella. Monet ovatkin haukkuneet levyä näistä(kin) syistä, mitä minä en oikein ymmärrä. Ei kait se nyt väärin ole, että bändi tekee levyn joka kuulostaa nimenomaan heiltä itseltään? No, onhan yksi jos toinenkin orkesteri vetänyt tuon överiksi (nimiä mainitsematta), mutta en minä näkisi tässä mitään pahaa vielä ? ehkä sitten kuudennen samankuuloisen levyn jälkeen.

Biiseistä itseäni miellyttää eritoten Näkyvän valon olennot kummallisella rytmiikallaan ja se-yksi-biisi pasuunasoolollaan. Huonoja biisejä en osaa arvioida, enkä kyllä yleensä muutenkaan jaksa vaivautua lajittelemaan biisejä levyiltä huonoihin ja hyviin. Albumit ovat kuitenkin kokonaisuuksia ja mielestäni niitä pitää kuunnella nimenomaan sellaisina. Singlet ovat sitten ihan eri asia, ja itse ainakin kulutan niitä eritavalla kuin albumeita.

Visuaalisesti levy on toteutettu hienosti, pidän oikein paljon juuri tämän tyyppisestä visusuunnittelusta. Hienot fonttivalinnat tehty ja vaaleanpunainen väri oli hyvin yllättävä valinta. Aluksi hieman epäilytti sisäkansien valkoista vaalenpunaisella, kontrasti on ehkä turhan vähäinen. Hämärässä ravintolassa sitä oli mahdoton lukea, mutta kotona vähänkin paremmassa valossa toimii silti.

Ehkei tämä jää historiaan CMX:n ikimuistoisimpana levynä, mutta ei tämä huono silti ole. Tykkään.

Tähtivaeltajat 4/85 ja 2/03

Kuten taannoin mainitsin, jäi Helsingin kirjamessuilta saaliiksi kirjakasan lisäksi muutama vanha Tähtivaeltaja, mikä osoittautui kerrankin fiksuksi pelimiesliikkeeksi minun puoleltani. Fiksumpi tosin tietty olisi tartuttanut näppeihinsä ainakin pari numeroa vielä.

Itse löysin tieni Tähtivaeltajan(kin) pariin ihan liian myöhään, vasta vuoden 2003 lopuilla vaikka olinkin ollut tietoinen lehden olemassaolosta pidempään. Melkein samaan syssyyn onneksi Toni Jerrman tarjosi Risingshadowin käyttäjille lehteä erikoistarjouksella, jota ei vain pystynyt jättämään väliin, ja nykyään kantaakin postin täti lehden ihan kotiin asti. Ja jatkossakin mikäli se musta on kiinni.

Anyhoo, uudemmassa näistä Tähtivaeltajissa ei sinänsä ole mainittavaa raportoitavaa, lähes tasan tarkkaan samalta lehdeltä tuntuu kuin uudemmatkin numerot. Sivuja tosin taitaa olla jokusen kymmentä vähemmän kuin nykyisellään, mutta turha kai siitä on valittaa kun asia on jo korjattu. Hienoa. Sisältö on sitä taattua Tähtivaeltajaa, mitä nyt parin vuoden historiallisella viiveellä. Jotenkin hassua lukea arvosteluja jo nähdyistä elokuvista ja luetuista kirjoista.

Tähtivaeltaja kahdenkymmenen vuoden takaa onkin sitten huomattavasti jännittävämpi tuttavuus, kun en oikeastaan tiennyt mitä siltä pitäisi odottaa. Ensiselauksella se näytti hämmentävän paljon fanzineltä, mutta historiallinen aspekti kiinnosti niin, että pakko oli rohkaista mieli tarkempaan tutustumiseen.

Cheryl Morganhan luonnehti taannoin Tähtivaeltajaa semiprozineksi, joten ainakin siihen suuntaan on edistytty, mutta vanhasta huokuu enemmän semmoista viehättävää kotikutoisen tekemisen makua. Fanzine tosiaankin. Epäilen aavistuksen löytyisikö nykyisellään Tähtivaeltajasta listaa Johanna Sinisalon lempijuomista...

Ulkoasusta huolimatta sisältö onkin sitten hyvin kiinnostavaa, vaikkakin hieman miten-sen-nyt-sanoisi. Johanna Sinisalon pitkähkö artikkeli muumeista on valaiseva, vaikkakaan näin 90-luvun muumibuumin eläneenä ei minulle siinä ollut juurikaan mitään uutta. Voisikin miettiä että vieläkö nykypäivänä Tähtivaeltajassa näin suuresti muumit otettaisiin esille tai olisiko sille edes mitään tilausta. Hauskaa luettavaa silti.

Lehden kaksi novellia olivat minulle hieman etäisiä, Pekka Virtasen Lämpöä! Lämpöä! oli ajatukseltaan nokkela ja hauskasti kirjoitettu, mutta tarinana jotenkin vaisu ja jännikkeetön. Johanna Sinisalon Kultainen partituuri oli myöskin vuorostaan ehkä tylsintä lukemaani Sinisaloa. Ihan okei tarina, muttei minua jaksanut oikein kiinnostaa.

Muuten sisällössä tuntui olevan huomattavasti sisäpiirin läppää, joka näinkin vanhentuneena ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Muutama bändihaastattelu, Alien Sex Fiend ja Iris Flower Group (kuka?), tuntuivat istuvan aika hyvin lehden silloiseen fiilikseen vaikkei niillä mainittavaa tekemistä kait SF:n kanssa ollutkaan. Hauskaa oli myös lista "SF-kirjoista jotka olisi kiva saada suomeksi", joista ei minun silmääni osunut kuin kaksi tai kolme nykyisellään suomennettua teosta.

Joka tapauksessa molemmat lehdet viihdyttivät ja varsinkin 4/85 oli hyvin kiinnostava historiatrippi. Tosiaan kun olisi tajunnut siellä messuilla työntää viimeiset kolikot arpajaisiin ja napata lisää näitä. Ens kerralla sitten.

Jaakko Yli-Juonikas - Uudet uhkakuvat (Sammakko)

Pitkästä aikaa sattui luettavaksi kirja jonka kohdalla piti pysähtyä oikein miettimään pitääkö siitä vai ei. Ja se pysähdys jatkuu edelleen. En vaan osaa sanoa onko tämä kirja hyvä vai huono, vaiko kenties en vain ymmärrä.

Kyseessä on kuitenkin Jaakko Yli-Juonikkaan esikoisnovellikokoelma ja kansiliepeessä häntä tituulerataan kääntäjäksi ja elokuvakriitikoksi. Nopea googlaus näyttääkin Yli-Juonikkaan suomentaneen jokusen kirjan Sammakolle, joista ainakin yksi Chomsky löytyi omastakin hyllystä.

Kuten mainitsin, en ole aivan varma ymmärsinkö kokoelman novelleja kunnolla, mutta jokin niissä silti kiehtoi. Yli-Juonikas taiteilee jossain arkirealismin ja ei-niinkään-realismin rajoilla, vatkaten munakkaaseen mukaan kasan hulluutta ja kaikkea mahdollista kadulla vastaantulevaa. Osa novelleista toimiikin hyvin kummallisine elementteineen, mutta osaan en päässyt laisinkaan sisälle.

Suurin osa novelleista alkaa kiitettävän arkirealistisina, mutta jokaisessa tapahtuu jossain välissä käänne hämärämmille sivukaduille. Joskus vasta viimeisessä kappaleessa, jolloin lukija vieroittuu täysin tarinasta. Ilmeisesti harkittua, mutta välillä hyvin raivostuttavaa, ei turpaansa ota edes näin metaforisesti kuin pari kertaa mielellään.

Novelleja sitovat toisiinsa teemallisesti erilaiset uhkatekijät ja kasa hahmoja, jotka ovat tai eivät ole samoja novellista toiseen. Tarinoiden hahmoilla esiintyy samoja nimiä, muun muassa eräs Jaakko Yli-Juonikas, mutta en oikein koskaan päässyt varmuuteen olivatko kyseessä oikeasti samat henkilöhahmot vai vain yksi tarinoiden mielenvikaisuutta ilmentävä tekijä.

Kyllä vain, mielenvikaisuutta hyvinkin. Kirjan takakansi puhuukin aikalaishulluudesta, mikä toisaalta on sopiva termi, mutta toisaalta tuo mieleen turhankin elävästi tamagotchit ja hulahula-vanteet. Tarinoiden maailma ja sisäinen logiikka on kuitenkin välillä niin ymmyrkäistä, että en voi kuin olettaa kertojien olevan enemmän tai vähemmän mielenvikaisia.

Kiehtovia tarinoita kuitenkin, en vain osaa ymmärtää näihin mitään pointtia. Vai oliko pointti nimenomaan siinä ettei yksittäisillä tarinoilla sitä ole? Kokoelmaa pitää katsoa kokonaisuutena? Ehkä. Emmä tiedä. Emmä osaa dissektoida proosaa. (Kirjan kansikin oli muuten jokseenkin ruma.)

Kirjamessujen kahden euron satoa tämäkin.

Kevät koittaa Hitlerille (The Producers, 1968)

Ohj. Mel Brooks

Jo vain, klassikko komediaa pukkaa.

Joskus lukiossa frendit hurahti Mel Brooksiin täysillä ja sivusta jouduin seuraamaan loputtomat keskustelut hänestä ja hänen elokuvistaan. Ja tietenkin katsomaan useammankin niistä elokuvista. Pahus ettei tämä elokuva kuulunut niihin, olisi nimittäin voinut syntyä hyvinkin erilainen kuva Brooksista elokuvantekijänä.

Frendit diggaili Brooksilta lähinnä tätä 80- ja 90-lukujen matskua, johon itse en hirveän paljon lämmennyt. Kyllähän ne elokuvaparodiat tietty, mutta ei niitä olisi voinut hyvällä tahdollakaan väittää hyviksi elokuviksi.

Avaruusboltsit (Space Balls) tietty nauratti nappulana ihan suunnattomasti ja itseasiassa vanhempanakin kun tajusi ne loputkin vitsit siitä. Robin Hood- ja Dracula-parodiat toimivat joten kuten viimeistään sitten kun alkuperäisetkin versiot näki, mutta Kevät koittaa Hitlerille on sitten ihan eri luokkaa näiden tekeleiden kanssa, onneksi.

Elokuvassahan tunnetusti ketkut tuottajat yrittävät petosmielessään tuottaa huonoimman kuviteltavissa olevan näytelmän ja, no, hauskaahan siitä seuraa. Huumori on edelleen yllättävänkin akuuttia ja nimenomaan purevaa. Ja mikä parasta, ajanhammas ei ole nakertanut elokuvan kulmia juuri laisinkaan. Tietty jotkin läpät varmaan olivat kurrantimpia silloin, mutta kyllähän (esim.) hipeille on syytä nauraa edelleenkin.

Elokuvasta hyökii tietty tekemisen riemu kaikilta tahoilta. Näyttelijät suoriutuvat osistaan erinomaisesti, vaikkakin näkemässäni tekstittömässä versiossa meni muutamat eksoottisemmat aksentit täysin ohi korvien, mutta se saattoi olla tarkoituskin. Pakko myös mainita, että Brooksin ohjaus oli ihastuttavan vähäeleistä ja muuten pieni budjetti oli piti elokuvan erinomaisesti kasassa eikä siinä ollut samantyyppistä ison budjetin tuomaa pöhöttymistä kuin osassa Brooksin myöhemmistä.

Hieno leffa, tykkäsin suunnattomasti. Suositellaan niille joiden mielestä vanhat elokuvat ovat jotenkin huonoja tai tylsiä. Vähän pelottaa miten se tänä vuonna ilmestyvä "uusintaversio" toimii, vaikka onhan sillä tietenkin se musikaaliaspektinsa pelastamassa paljoa. (Kevät koitaa Hitlerillehän muuttui taannoin myös Broadway-musikaaliksi ja kohtinsa pitäisi ilmestyä tämän musikaalin elokuvaversio.)

Hmm, mitäs sille Avaruusboltsien kaavailulle jatko-osalle tapahtuikaan...

Tommy Boy Greatest Beats - The first fifteen years 1981-1996

Vaikka Tampere onkin kaukana ja siellä on tamperelaisia, niin silti jostain syystä siellä on aina kivaa. Ja levykaupoista löytyy hyviä levyjä, optimi tilanteessa vielä halvalla. Kesäisellä Tampereen reissulla jäikin Epe'sin 20-vuotisjuhla-alesta käteen Tommy Boyn ensimmäiset viisitoista vuotta käsittelevä cd-tuotos. (Vai kuinkamonesvuotis-ale nyt olikaan kyseessä, en muista eikä tietoa tuntunut löytyvän mistään tähän hätään.)

Kaikkihan Tommy Boyn tuntee, mutta tynnyreissa kasvaneille kerrottakoon että kyseessä on likilegendaarinen hip hop-levy-yhtiös. Jos tapanani olisi liioitella niin vertaisin sitä hip hopin Blue Noteksi, mutta onneksi en tee sellaista. Eipäs kun teenpäs, eli Tommy Boy on kutakuinkin yhtä oleellinen hip hopille kuin Blue Note on jazzille. (Sugarhill on sitten Verve.)

Greatest Beats tupla-cd on pakattu kalliisti nahkakansiin ja väliin on ahdettu vielä paksu vihkonen, jossa toimittaja David Toop kertaa Tommy Boyn historian. Näyttää ainakin pirun hienolta kenen tahansa levy hyllyssä jos ei jostain syystä sisällöstä lämpenesi. Kieltäydyn kyllä uskomasta, että maailmasta löytyisi sellaisia barbaareja jotka eivät tästä lämpenisi.

Historiikki onkin täyttä asiaa, käsitellen kutakuinkin kaikki Tommy Boyn (ja hip hopin) merkkipaalut tapahtumia todistaneiden kommenttejen kera. Hienointa olisi tietenkin lukea nämä asiat ihan oikeasta kirjasta pidemmin, mutta cd-vihkonen toimii hyvänä alkupalana. Plusaa runsaista kuvista, joita on perusartistikuvien lisäksi asiaankuuluvasta memorabiliasta mitkä tuovat kiinnostavaa kontekstia silloiselle meiningille. Itse sain kiksejä varsinkin Planet Rockin keskiön alkuperäisestä design mock-upista.

Itse levyistä ei sinänsä voi mitään kovinkaan pieni eleistä sanoa, molemmat on kuitenkin ahdettu täyteen toinen toistaan hienompia hip hop-helmiä. On planetrockit ja buddyt ja talkin'allthatjazzit. Ässä hittejä jokainen. Oikeastaan kaipailin vielä levyille lisäksi niitä muutamia historiikissa mainittuja biisejä, jotka olisivat kyllä oikeuttaneet olemassa olonsa kokoelmalla. Mutta eihän tuommoisella backcatalogilla voi mahtua mukaan mitenkään.

Kaikinpuolin hieno ja täydellinen kokoelma kuitenkin, eikä halpa hankinta hinta haitannut minua pätkääkään. Ehkä kesän aikana hankitusta levypinosta se kauneiten kiiltelevä helmi.

(Jälkiajatuksena voisin itseasiassa haluta tämän. Mmm-mmm.)

National Geographic Channel, Altian mainonta, Like kustannus

Frendillä on kummallinen kaapelitelevisio: jostain syystä heillä näkyy milloin mitäkin kanavia boonuksena. Eilen siellä käydessäni sieltä sattui näkymään National Geographic Channel ja kun minulle oli luovutettu kaukosäädinvalta niin jämähdimme katselemaan kyseistä kanavaa.

Pakkohan se on myöntää että hieno kanava on kyseessä. Peräperään dokumentti Navi Mumbain rakentamisesta ja arkkitehtuurista, Worlds greatest demolitions-räjäytysdokkari ja dodo-dokumentti. Huhhuh, hienoutta. Okei, olihan esim toi räjäytysdokumentti aikasta kevyttä, mutta pirun viihdyttävää katseltavaa silti. Se vaan on niin kiehtovaa kun isoja rakennuksia räjäytellään. Näkyispä NGC kotonakin, meinasin jäädä asumaan pysyvästi niiden sohvalle.

*

Pidemmän aikaan mua on hämännyt Altian Cat-tuoteperheen (Pink Cat, Black Cat ja mitäniitäon) mainonta ja taas tänään bussimatkalla kyseistä mainosta tuijotettuani on ihan pakko avautua aiheesta. Mainoshan näyttää kutakuinkin tältä (isompaa kuvaa ei tähän hätään ikävä kyllä löytynyt):En kerta kaikkiaan pysty käsitämään miten joku on voinut saada tuon tekemisestä palkkaa tai että joku suostuisi tuolla tuotteitaan mainostamaan. Tekee vain mieli kaivaa silmät päästään pelkillä sormilla aina kun tuota joutuu katselemaan. Jos joisin kyseisiä tuotteita niin lopettaisin samantien vastalauseena.

Niinku mitä helvettiä? Niinkuin pinkit gradientit sivustoilla ei olis tarpeeksi hirvittäviä, niin pullojen taustoille on työnnetty fotarin kauhistus-twirlit? Eikä se edes ole tarpeeksi vaan pullojen takana on vielä motionblurilla efektoidut kopiot pulloista. Niinku mitä häh? Näyttää lähinnä siltä, että joku on päästänyt 15-vuotiaan poikansa fotarin kanssa suunnitelemaan isin firmalle mainoksen.

Ainoiksi positiivisiksi asioiksi mainoksesta jää sellaisenaan ihan okei typo ja näppärähkö mainoslause.

*

Potentiaalisesti ikävinä uutisina tänään tuli tieto että Otava on ostanut Like kustannuksen. Toivottavasti tämä ei aiheuta mitään muutoksia Liken linjauksissa, joka on nykyään hyvin lähellä omaa makuani. Like-logo kirjankannessa on ollut mulle tähän asti lähes poikkeuksetta laadun tae. Harva asia on ollut yhtä tyydyttävää kuin bongata alekorista mysteerikirjoja Likeltä, kun tietää niiden sisältävän aina jotain hienoa.

Haluatko huippumalliksi-spesiaali, Nuorennusleikkaus, Muotidiili

Olen innolla seurannut Nelosella useampaankin otteeseen pyörinyttä Haluatko huippumalliksi-realityä syistä joita en oikein itsekään ymmärrä. Riemullani ei ollutkaan rajaa bongatessani vahingossa ohjelmatiedoista sarjan erikoisjakson, tätä herkkua oli kuitenkin joutunut odottamaan ihan liian kauan lisää. Ohjelman imussa jäinkin sitten jumiin television kanssa useammankin ohjelman ajaksi.

Huippiksen spesiaalissa käytiin läpi viime kauden jälkeisiä tapahtumia, mitä tytöille on sen jälkeen tapahtunut ja miltä voittajasta nyt tuntui. Sinänsä jaksossa ei ollut mitään sen kummempaa uutta tai ihmeellistä. Mitä nyt voittaja-Eva pyyhki silmäkulmiaan ja toisteli samalla miten elää unelmaansa, välillä sitten leikattiin pätkiä häviäjien kotiinpaluista ja tulevaisuuden suunnitelmista.

Kiinnostavinta varmaan olikin miten tosissaan monet tsubuista kisan kanssa olivat olleet, ohjelmasta kun monesta jäi hirvittävän välinpitämätön kuva asiaan. Melkein kaikki kiersivätkin nyyjorkin agentuureja porttistensa kanssa ja lopuillakin oli jotain fiksuja suunnitelmia elämänsä suhteen. Kukaan ei tainnut palata tarjoilemaan chickenwingsejä hootersiin, niinkuin edellisellä kaudella taisi käydä. Ässää matskuu joka tapauksessa, en taida jaksaa odottaa kevääseen asti seuraavaa kautta.

Nuorennusleikkaus olikin sitten hämmentävä tapaus heti edellisen perään. Muistelen sarjan alkaessa pari viikkoa sitten jonkun kriitikon ihmetelleen sarjan pointtia ja niin ihmettelen minäkin. Ei kait kukaan enää hämmästy oikeasti että botoksilla silottuu rypyt naamasta ja disainervaatteet näyttää hyvältä päällä?

No, oli sarja sentään vähemmän iljettävä kuin Hurja muodonmuutos, jota ei selvinpäin kestänyt katsoa. Eikä kyllä muutenkaan.

Muotidiili olikin sitten, vastoin kaikkia odotuksia, oikein iloinen yllätys. Mainosten perusteella sarja tuntui vain me-too-kopiolta Diilistä, ja kyllähän se sitä oli, mutta omaan makuuni sopivasti uudelleen sekoitetulta. Sekä Sarasvuon Diili että Trumpin amerikanversio olivat kuitenkin minun makuuni ihan liikaa kapitalismin saavutusten näyttelyä, vaikka viihdyttäviä sarjoja olivatkin.

Hilfigerin diilissä mitataan kuitenkin omaa maailmankatsomustani lähemmäksi meneviä asioita, joten sitä oli mukavampi ja kiinnostavampi katsella. Kisassa mitataankin myös kisaajien disaintaitoja niiden ainaisten bisnestaitojen lisäksi ja siitä minä pidän, vaikkeivät he päässeetkään kovin hyvää disainia tässä ensimmäisessä jaksossa vielä esittelemään. Ryhmien mainostaulut olivat minunkin mielestäni aika tylsiä, molemmilla tosin juuri ne vahvuudet jotka Tommy H:kin niistä löysi. Olisin kuitenkin valinnut sen toisen ryhmän voittajaksi, niin kauhia se voittajaryhmän tuotos kuitenkin oli.

Jään joka tapauksessa mielenkiinnolla odottelemaan miten tämä tästä kehittyy, joukossa tuntui olevan muutama sen verta värikäs hahmo että heiltä nähdään varmaan jotain tavattoman hienoa tulevaisuudessa. Ensi viikolla uudestaan.

Legolas 3/05

Luin viimeksi Legolasta joskus vuoden 1997 paikkeilla kokeillessani Suomen Tolkien-seuran jäsenyyttä vuoden verran. Silloin lehti ei kummoisesti sykähdyttänyt. Taannoin kuitenkin lehteä suositeltiin minulle ja kerrottiin sen kehittyneen sitten viime näkemän. Kirjamessuilta sitten lehteä löytyi ja nappasin tuon käsittääkseni uusimman numeron mukaani.

Ja tottahan toki, kehitystä on tapahtunut ja selvästi parempaan suuntaan. Vaikkakin ulkoasullisesti ja kooltaan Legolas on vielä Tähtivaeltajan ja muiden isojen lehtien takana, niin sisältö on ottanut selviä harppauksia kohti näitä lehtiä. Legolas tuntuukin jo oikeammalta lehdeltä, kun vertaa siihen silloin selailemaani fanzineen. Hyvä näin. Tosin pakko myöntää etteivät muistikuvani ole kovinkaan tarkkoja kahdeksan vuoden takaa, eikä tähän hätään löytynyt kirjahyllynkään kätköistä muistin virkistystä.

Tämä numero oli jokseenkin täyttä asiaa ja viihdettä, mitään suurempaa en tainnut jättää lukematta, joitain vähemmän kiinnostavia arvosteluja vain silmäilin. Petri Hiltus-artikkeli toimi. Uuskumma-artikkelissa ei sinänsä ollut minulle mitään erityisen uutta informaatiota, mutta mielellään sitä luki silti, vaikka vain muistin virkistykseksi. Selkeä pinnacle oli kuitenkin Jukka Halme et al:in Earthsea-minisarja-arvostelu, joka kaikessa käsittämättömyydessä oli kerrassaan hykerryttävää luettavaa. Pahus vaan että nyt minuakin alkoi oikeasti kyseinen sarja kiinnostamaan, hmm, mitäköhän se suomijulkaisu maksaa...

Hieman tekisi mieli nipottaa typografiasta taas. Minä pidän pienenä kauneusvirheenä kappaleiden ensimmäisten rivien turhan suurta sisennystä, pienemmälläkin varmaan pärjättäisiin. Muuten lehden typo on yllättävänkin hyvää, vaikka muutamia fonttivalintoja itse olisin tehnyt toisin. Minä tosin olisin tyylillisesti vihoviimeinen ihminen taittamaan tämänkaltaista julkaisua, joten ei siitä sen enempää. Typografianörtti on kuitenkin sanansa sanonut, ugh.

Jokatapauksessa Legolas yllätti suuresti erinomaisuudellaan, laitetaan tämäkin harkintaan vakituiselle lukulistalle.