Graham Marsh & Barrie Lewis (toim.) - The blues album cover art (Collins & Brown)

Taidekirjoista on vaikea kirjoittaa ajatuksiaan kun lähdeaineistona on lähinnä kuvia. Tuntuisi harvinaisen typerältä lähteä erittelemään yksittäisiä kuvia, "hitsi kun oli hieno kuva sivulla 45, tosi hyvin rajattu". Meh. Yritän kuitenkin saada jotain aikaiseksi silti.

Blues ei noin musiikkina juurikaan minua kiinnosta, poislukien tietenkin Itäväylän, mutta hyvä graafinen suunnittelu kiinnostaa. Tähän kirjaan on koottu vanhojen blues-levyjen kansia, lähinnä 50- ja 60-luvuilta. Osa kansista on, ainakin alkupuheen mukaan, valittu levytyksien tärkeyden takia ja osa puhtaasti kansien perusteella.

Aah, tämä kirja on silkkaa karkkia minun silmilleni. Levyjen kannet henkivät muistoja ajalta, jolloin graafinen suunnittelu oli vielä hyvää ja sitä tekivät raudan lujat ammattilaiset käsityönä. Voih, enää ei tällaista juurikaan näe. Nykymaailmassa ei enää oikein voi suunnittelussa olla näin hienovarainen, vaan kaiken pitää huutaa ja mekastaa tullakseen kuulluksi. Kai tuosta kuulluksi tulemisesta voisi kaivaa jotain ironiaa halutessaan. Olen jokatapauksessa otettu. Näistä kansista voisin kehystää melkein minkä tahansa seinälleni.

Graham Marsh on koonnut samanlaisia kirjoja muistakin genreistä, omasta hyllystäni löytyy jo Blue Note-levy-yhtiön kansitaidetta käsittelevät kirjat ja ainakin niiden osalta voin allekirjoittaa täysin samat asiat kuin tämän kirjan. Tosin niissä vielä levyille taltioitu musiikkikin on oman makuni mukaista, joten ne ehkä lämmittivät aavistuksen enemmän, mutta hatun noston arvoisia tapauksia jokainen.

Legolas 4/05, Hobittilan Sanomat 4/05

Aiemmin tulin maininneeksi että liityin taannoin myös Suomen Tolkien-seuraan, tai siis olin ainakin jäsenmaksuni maksanut ja ilmoittanut siitä edespäin. Yllätykseni oli jokseenkin suuri kun postilaatikosta löytyi eräänä päivänä uusin Legolaksen numero, ja pari päivää myöhemmin uusin Hobittilan Sanomat. Jotenkin olisin olettanut että olisin saanut esimerkiksi sähköpostilla vahvistuksen liittymisestäni (kuten Suomen Tieteiskirjoittajilta tuli - kahteen kertaan).

Legolas jatkaa edellisen numeron linjoilla laadukkaana. Lehden starttaa Jonathan Carroll-artikkeli, jossa ei sinänsä ollut minulle mainittavaa uutta, pitkälti samat asiat kuin mitä tuli herran haastattelussa esille kirjamessuilla. Carroll ei tosin vieläkään jaksa mainittavasti kiinnostaa kirjailiajna, vastoin kaikkia oletuksiani, periaatteessa kuitenkin kaiken pitäisi olla oikeissa kulmissa minuun nähden. Kuvastaja-palkinnon jakokin oli tuttua kirjamessuilta, vaikkakin laajemmat perustelut olivat uutta.

Seuraavat parit conimatkakertomukset menivät minulla suoraan "ihan kiva"-kategoriaan, matkakertomukset noin muutenkin ovat yleensä vähän samaa kuin toisten lomakuvien katseleminen. Varmaan joku muu näistäkin saa enemmän kiksejä kuin minä. Juho Gröhndahlin metafora fantasiassa-artikkeli meni myöskin kohdaltani samaan kategoriaan. Se oli liian, umm, jotain. Niinku. Tiiäks.

Muualla lehdessä Isäni oli sankari-sarjakuva jatkuu ja vaikuttaa edelleen mukavalta, Jukkahoo hehkuttaa kirjailijaa jonka nimeä en muista koskaan kuulleeni, kasa fantasiakirjoja arvostellaan ja M.G. Soikkeli novellisoi tarinan josta en muista enää mitään. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kiinnostavaa materiaalia.

Ilokseni huomasin, että tähän lehteen oli menneet viime numerolle antamani risut kappaleiden sisennyksestä. Hyvältä näyttää. Tosin Kysy fantasiasta!-palstalle näyttää antaneen vastauksen Risingshadowin Jukka, joka on kyllä minulle täysin uusi tuttavuus. ;-)

Hobittilan Sanomat onkin sitten vaikeampi tapaus. Okei, lehtihän on Tolkien-seuran jäsenlehti, mutta ainakin tämän perusteella en oikein ymmärrä miksi tämän pitää olla omalehtensä. Pieneen läpyskään ei kuitenkaan paljoa informaatiota mahdu, ja senkin vähän varmaan saisi ängettyä Legolaksen kylkeen ja juoksevat asiat informoida muilla keinoin (*köh*internet*köh*sähköposti*köh*). Mutta ilmeisesti tässä on takana jotain suurempaa minkä missaan.

Lehden sisällöstä en osaa sanoa mitään. Sitä on vähän ja se käsittelee lähinnä yhdistyksen toimintaa. Ulkoasukin on Legolasta heikompi, mutta ilmeisesti tähän lehteen ei ole tarkoituskaan hirveästi panostaa. Itseäni kuitenkin sattuu ihan silmiin grafiikoiden huono laatu (siis tekninen laatu) ja muutamat perustavan laatuiset typografiakömmähdykset. Leipätekstin ensimmäistä kappaletta ei saisi sisentää, ja parissa kohdassa on kappaleiden välissä sekä sisennys että tyhjä rivi. Leipätekstin pistekokokin on pisteen tai kaksi liian suurta omaan makuuni, enkä henkilökohtaisesti pidä kursivoidusta leipätekstistä, vaikkakin se tässä näyttää yllättävän hyvältä.

Ihmesarja 6: Ihmeneloset

Egmontin halpis uudellenjulkaisut Marvelin klassisista supersankari tarinoista jatkuu ja kuudennessa osassa seikkailee jälkimmäisen yhtiön kulmakivi Ihmeneloset. Okei, tämä taisi ilmestyä jo joskus kesällä Ihmenelos-elokuvan mainingeissa, mutta itse sain tämän kahlattua ajatuksella läpi vasta nyt. Ihmesarja 7 näytti olevan jo myyntipisteissä, joten se pitänee napata mukaan joskus tulevaisuudessa.

Kokoelmassa on siis kymmenisen Fantastic Four-lehden ensimmäistä numeroa jostain kuusikymmen luvun alusta. Egmontin miinukseksi pitääkin heti lukea ettei alkuperäisten lehtien numeroita ole merkattu näkyviin, tuskin olen ainoa jota tämä tieto kiinnostaisi. Alkupään Ihmesarjoihin tämä tieto oli merkitty, mutta myöhemmistä se näyttää jääneen pois. Omituista toimintaa.

Sinänsähän ei näitä sarjakuvia voi kovinkaan tosissaan enää nykyajan silmin katsella. Paikoitellen rämmitään niin naurettavissa soissa, että on vaikea uskoa kenenkään näitä enää tosissaan ottavan, mutta nostalgiaanhan näiden viehätys perustuukin. Tämän kaltaista naivia ideaalisuutta ei kuitenkaan enää nykypäivänä näe, eikä kukaan käsikirjoita tosissaan näin höpsöjä seikkailuita.

Kaikessa hullunkurisuudessaankaan ei näiden tarinoiden arvoa voi kieltää, näistä kuitenkin melkein kaikki Marvelilla lähti. Vaikka tarinat ovat kirjoituksellisesti mitä ovat, ei kuvitusta voi moittia. Jack Kirbyn kuvitus on hyvää ja vaikuttanut varmaankin kaikkiin myöhempiin tekijöihin. Vaikuttavaa materiaalia, vaikken Kirbyn suurimpia faneja olekaan.

Kaiken kaikkiaan viehättävä kirjanen jälleen Ihmesarjassa, toivottavasti näitä tulee vielä paljon lisää. Materiaalista ei ainakaan pitäisi olla pulaa.

Heimo Välinen - Suurten jäljillä (MC-Pilot)

Tässäpäs harvinaisen epämiellyttävä kirja, tosin pakko on myöntää että tiesin sen jo kirjaa ostaessani.

Tämä kirja kertoo metsästämisestä, piste. Voisin olettaa, että hyvä kirjoittaja voisi saada metsästämisen kuulostamaan kiinnostavalta ja innostavalta, mutta Välinen ei sitä ole. Kirjassa käydään läpi toistakymmentä metsästysmatkaa ties minne metsästämään ties mitä, eikä yhdestäkään löytynyt mitään mainittavaa sisältöä sen metsästämisen ja matkustamisen lisäksi. Tiedä sitten pitäisikö sitä tästä löytyäkään. Kertoja kyykkii loputtomasti metsässä odotellen riistaansa ja käy läpi isänsä kertomuksia sodasta, lopuksi sitten jonkun kaadettua eläimen mennään majalle, juodaan viinaa ja kerrotaan huonoja vitsejä.

Ilmeisesti jossain vaiheessa kokijoilla on ollut hauskaa näillä retkillä, mutta missään vaiheessa se ei välity lukijalle. Saatan tosin omata jo valmiiksi ihan liikaa antipatioita metsästämiseen, etten vain kykene ymmärtämään mistä suunnasta tätä pitäisi lähestyä. Nyt huomioni kiinnittyi lähinnä hämmästelemään kirjan raottaman maailmankuvan täydellistä vastakkaisuutta omastani.

Kai tällaiselle metsästyskirjallisuudelle riittää lukijoita siinä kansanosassa, josta olen lähinnä kuullut huhuja, sillä en pysty ymmärtämään miksi kukaan metsästystä harrastamaton näitä lukisi. Tai siis kukaan muu metsästämisestä laisinkaan kiinnostunut kuin minä.

Kirjoittajana Välinen ei ole kummoinenkaan, sinänsä mitään hirvittävää vikaa tekstissä ei ollut, mutta ei kyllä mainittavaa hyvääkään. Kait tällaisella tekstillä pääsisi ylioppilaskirjoituksista läpi. Joitain erikoisia valintoja kirjassa tosin on tehty: en jaksa ymmärtää miksi on oleellista liittää kaverin matkakertomukseen tieto siitä missä kirjoittaja oli kun lähetti tekstiviestin haastateltavalleen tiedustellakseen haastattelun mahdollisuutta.

Ulkonäöllisesti kirjassa on paljonkin korjattavaa, mikä tietty kielii vain kirjan omakustanteisuudesta. Typografia on huonoa, leipäteksti pari pistekokoa liian suurta ja käytetyn kirjaisimen kursiivi on käsittämättömin koskaan kohtaamani. Kuvia on paljon, mutta itse koin kuolleiden eläinten vieressä poseeraukset enimmäkseen ahdistaviksi. Ehkä joku muu saa kiksejä suolistetuista hirvenraadoista, mutta minä en.

Oikeastaan en osaa sanoa tästä kirjasta yhtään mitään hyvää, paitsi ehkä negaation kautta. Nyt tiedän ainakin tarkemmin mistä en pidä. Tämä lienee kutakuinkin toinen kirja omistuksessani jonka katoamista en surisi.

Raj Kamal Jha - Sininen päiväpeite (Like)

No niin, pitkästä aikaa ehtii tännekin kirjoittamaan jotakin. Jos tämä olisi blogi normaalissa mielessä niin tässä selittäisin pitkästi ja epäkiinnostavasti kaikki viimeaikojen asiat jotka estivät minua kirjoittamasta tänne. Olkaa onnellisia etten tee sitä, joten on to buisness.

Taannoin tutustuin Naiyer Masudin Kamferin tuoksu-novellikokoelman (Like) kautta itselleni aivan uuteen maailmaan: moderniin intialaiseen kirjallisuuteen. Kokoelma ei toistellut niitä samoja iänikuisia kliseitä Intiasta, mistä olin vain mielissäni. Myöhemmin olin hyvin innoissani kun sattumalta omistukseeni ajautui Raj Kamal Jhan Sininen päiväpeite myöskin Intiasta. Masudin perusteella en tosin osannut laisinkaan varautua tähän.

Sininen päiväpeite kertoo yksinäisestä miehestä, joka kirjoittaa vastasyntyneelle siskon lapselleen itsensä, siskonsa ja heidän perheensä tarinaa. Kuulostaa harvinaisen tylsältä asetelmalta, muttei kuitenkaan ole sitä. Miehen kertomat tarinat ovat kiinnostavia ja voimakkaita, täynnä yksityiskohtia ja outoa tunnelmaa. Tarinat ovat osaltaan raadollisia ja paikoitellen roiseja, mutta alakuloisuudessaan kummallisen levollisia.

Kuten Kamferin tuoksussa, tässäkin kirjassa viehätti erityisesti sen kulttuurisidonnaisuuden puute, oikeastaan mikään ei elementti ei pakottanut tätä kirjaa tapahtumaan nimenomaan Intiassa. Intian eksoottisuudella ei mässäilty länsimaalaisille lukijoille. Viehättävää nähdä intialaista kulttuuria kastimerkkien ja hassunkuristen jumalien lisäksi.

Ei tätäkään kirjaa osaa hehkuttaa sen ansaitsemaa määrää. Käsittämättömän hyvä. Suosittelen.

Olin jo mielessäni valinnut aikaisemmin hehkuttamani Jukka Pakkasen Muuan Jeesuksen parhaaksi kuluneen vuoden aikana lukemani kirjaksi, mutta enää en ole niinkään varma. Tämä kirja pistää Pakkasen teokselle kampoihin kaikilla osa-alueilla. Saa olla jo kirjaimellisesti pään räjäyttävä teos, jos tästä vielä joku aikoo ohitse.