Susanna Clarke - Jonathan Strange & herra Norrell (WSOY)

Varoitus! Seuraava saattaa sisältää kontroversaalin kirjan kohtuutonta kehumista.

On se kumma. Ei selvästikään pitäisi edes yrittää miettiä mitään "parhaat tänä vuonna lukemani kirjat"-listaa, kun vuoden viimeisellä puoliskolla menee kärki kokoajan uusiksi. Joten nostan suosiolla kädet pystyyn enkä piinaa ketään kirjoittamalla yhtäkään end of the year-listaa. Sanon kuitenkin, että Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrell olisi hyvin korkealla kirjallisuus listallani, ehkä jopa ensimmäisenä.

Sanotaan heti ihan suoraan, että tämä kirja on kutakuinkin tuoreinta lukemaani fantasiaa. Vaikka esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu on päänräjäyttävän hyvä, kulkee se kuitenkin suhtis totuttujen polkujen lähistöllä eikä ota ehkä tarvittavaa etäisyyttä siihen yhteen. Toisaalta esimerkiksi China Mievillen (en jaksa tarkistaa mihin kirjaimeen se korkomerkki kuuluu) Perdido Street Station odottaa edelleen lukemistaan pinossa. Paino ensimmäisessä virkkeessä siis lukemaani-sanalla.

Tästä kirjasta on käsittääkseni kiistelty ja vedetty kissan häntää maailman sivu, joten en koe että mun tarvitsee lähteä erittelemään kovinkaan tarkasti minkä takia tämä on hyvä tai huono. Sanotaan nyt kuitenkin, että ymmärrän hyvin mikä tässä varmaankin monien mielestä mättää. Onhan tämä täydellinen esimerkki siitä miten tyyli ottaa vallan sisällöltä (style over substance), mutta mä en näe tätä mitenkään negatiivisena asiana, kun tyyli on näin hyvää niin se on sisältö (style is substance).

Koen jotenkin hämmentäväksi, että fantasiakirjallisuuteen tunnutaan suhtautuvan kovin konservatiivisesti. Kovasti halutaan pitää fantasiaa vertaisena, mutta kun joku ottaa askelia sinne suuntaan niin kauhistellaan. Jos genrekirjallisuuden ulkopuolelta voidaan nostaa jalustalle teoksia, joissa ei ole mainittavaa juonta ja jotka ovat puhtaasti tyyliä ja tunnelmaa (Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin esmes), niin miksei fantasiasta? Vai onkohan fantasia edelleen jämähtänyt sinne sen yhden kirjan tasolle ja kaikki muu on edelleen outoa ja kummaa. (Joojoo, tiedostan uuskumman olemassa olon.)

Tilitykset kuitenkin sikseen ja keskitytään ollenaiseen: Jonathan Strange ja herra Norrell on hyvä kirja - ehkä jopa paras. Tällaiset teokset palauttaa mun uskoa fantasiakirjallisuuden olevan muutakin kuin postmodernia rumasanaa. Tuhat pistettä viidestä!