Clinton Heylin - Bootleg! The Rise & Fall of the Secret Recording Industry (Omnibus Press)
Bootlegit, tuttavallisemmin buutsijalat, nuo ikeet levyteollisuuden tassuissa ennen Napsteria ja mitänäitänytonkaaneita, niistä puhumme tällä kertaa. Tai siis Clinton "kuka?" Heylin puhuu ja me luemme.
Bootlegit ovat laittomia äänitteitä, mutteivät kuitenkaan piraattilevyjä siinä mustamäentori-mielessä, vaan laittomia äänitteitä siinä mielessä että ne julkaistaan artistien tahtomatta mutta sisälmykset ovat (yleensä) muualla saamattomissa. Eli live-nauhoitukset tai muuten vaan julkaisematta jääneet nauhoitteet, esmes Beatleseilta lienee julkaistu bootlegeinä jokaikinen nuotti joka on nauhalle joskus tarttunut. Loppupeleissä bootleggaajat pyrkivät antavaan faneille lisää kuunneltavaa, eikä niinkään viedä leipää artistien tai levy-yhtiä setien pöydiltä. Fanserviceä ilman pikkupöksyjä, niinku.
Oli miten oli, kirjassaan Heylin käy läpi koko bootleg-musiikin historian, lähtien bootleg-nuottivihoista ja Shakespearen näytelmistä ja päätyen, no, mp3:siin. Suurin osa kirjasta kuitenkin liikkuu vahvasti tuolla fyysisten äänitteiden puolella, ja varsinkin keskittyen tuohon rock-musiikkiin. Ja nimenomaan valkoisen miehen sellaiseen. Tästä nimenomaisesta asiasta tulikin kirjan ehkä kiinnostavimmat anekdootit: siinä missä ns. valkoisen rokin keräilijät ovat saaneet nauttia käsittämättömästä tulvasta bootleg-äänitteitä vaikka kuinka marginaalisilta esiintyjiltä, niin mustaa musiikkia ei ole bootlegattu kuin nimeksi, vaikka takuulla sieltä saralta kiinnostavaa matskua löytyisi. Hämmentävää mutta ilmeisesti totta.
Noin kirjallisesti kirja menee "oikein mukavaa"-lokeroon. Noin puoleen väliin asti asia on oikein kiinnostavaa, mutta siitä sitten loppupää on ainaista "no sitten levy-yhtiö äks julkaisi uuden yhtye been bootlegin ekaa kertaa cd:llä"-listausta ja ainaisia lakiteknillisyyksiä. Hyvin hyvin kuivaa moinen, onneksi loppupäässä kirja otti pienen ryhtiliikkeen ja jäi ihan selvästi plussalle. Olisi kyllä ollut kustannustoimittajan punakynälle silti tarvetta tuolla puolivälin jälkeisellä sektorilla.
Kiinnostavaa matskua täynnä kuitenkin, sitä ei käy kieltäminen. Olin vähän ehkä pettynyt ettei kirjoittaja maininnut edes puolella sanalla tätä 2000-luvun alun "bootleg"-remix meininkiä tuolla tanssimusapuolella, mutta toisaalta eihän sillä ollut mainittavasti mitään tekemistä aiheen kanssa kuin nimensä puolesta. Asia vaan toisaalta on se että sinne suuntaan minä ensimmäiseksi assosioin tuon bootleg sanan. Noh, ehkä tulevaisuudessa.
Aijooja, ei kukaan kai oikeesti sano buutsijalka?
English summary:
Book about bootleg-recordings. The title says pretty much all there is inside. Interesting stuff, and okay-read, bit boring at times with the endless listings of recordings. I was quite intrigued by the remark that only "white" music gets bootlegged, and "black" music not at all. Recommended to all interested parties.
Bootlegit ovat laittomia äänitteitä, mutteivät kuitenkaan piraattilevyjä siinä mustamäentori-mielessä, vaan laittomia äänitteitä siinä mielessä että ne julkaistaan artistien tahtomatta mutta sisälmykset ovat (yleensä) muualla saamattomissa. Eli live-nauhoitukset tai muuten vaan julkaisematta jääneet nauhoitteet, esmes Beatleseilta lienee julkaistu bootlegeinä jokaikinen nuotti joka on nauhalle joskus tarttunut. Loppupeleissä bootleggaajat pyrkivät antavaan faneille lisää kuunneltavaa, eikä niinkään viedä leipää artistien tai levy-yhtiä setien pöydiltä. Fanserviceä ilman pikkupöksyjä, niinku.
Oli miten oli, kirjassaan Heylin käy läpi koko bootleg-musiikin historian, lähtien bootleg-nuottivihoista ja Shakespearen näytelmistä ja päätyen, no, mp3:siin. Suurin osa kirjasta kuitenkin liikkuu vahvasti tuolla fyysisten äänitteiden puolella, ja varsinkin keskittyen tuohon rock-musiikkiin. Ja nimenomaan valkoisen miehen sellaiseen. Tästä nimenomaisesta asiasta tulikin kirjan ehkä kiinnostavimmat anekdootit: siinä missä ns. valkoisen rokin keräilijät ovat saaneet nauttia käsittämättömästä tulvasta bootleg-äänitteitä vaikka kuinka marginaalisilta esiintyjiltä, niin mustaa musiikkia ei ole bootlegattu kuin nimeksi, vaikka takuulla sieltä saralta kiinnostavaa matskua löytyisi. Hämmentävää mutta ilmeisesti totta.
Noin kirjallisesti kirja menee "oikein mukavaa"-lokeroon. Noin puoleen väliin asti asia on oikein kiinnostavaa, mutta siitä sitten loppupää on ainaista "no sitten levy-yhtiö äks julkaisi uuden yhtye been bootlegin ekaa kertaa cd:llä"-listausta ja ainaisia lakiteknillisyyksiä. Hyvin hyvin kuivaa moinen, onneksi loppupäässä kirja otti pienen ryhtiliikkeen ja jäi ihan selvästi plussalle. Olisi kyllä ollut kustannustoimittajan punakynälle silti tarvetta tuolla puolivälin jälkeisellä sektorilla.
Kiinnostavaa matskua täynnä kuitenkin, sitä ei käy kieltäminen. Olin vähän ehkä pettynyt ettei kirjoittaja maininnut edes puolella sanalla tätä 2000-luvun alun "bootleg"-remix meininkiä tuolla tanssimusapuolella, mutta toisaalta eihän sillä ollut mainittavasti mitään tekemistä aiheen kanssa kuin nimensä puolesta. Asia vaan toisaalta on se että sinne suuntaan minä ensimmäiseksi assosioin tuon bootleg sanan. Noh, ehkä tulevaisuudessa.
Aijooja, ei kukaan kai oikeesti sano buutsijalka?
English summary:
Book about bootleg-recordings. The title says pretty much all there is inside. Interesting stuff, and okay-read, bit boring at times with the endless listings of recordings. I was quite intrigued by the remark that only "white" music gets bootlegged, and "black" music not at all. Recommended to all interested parties.

0 Comments:
Lähetä kommentti
Links to this post:
Luo linkki
<< Home