Brokeback Mountain (2005)

Ang Leen paljon puhuttu homolänkkäri on juurikin määreidensä mittainen, todellakin paljon puhumisen arvoinen ja ennenkaikkea homolänkkäri. Poliittiseen korrektiuteen pyrkivät yrittävät jostain syystä lakaista homolänkkäri määrityksen maton alle ja väittää kiven kovaan ettei elokuva ole sitä. Käsittämätöntä kukkua sanon ma, tämä elokuva on juuri sitä eikä mitään muuta. Prkl.

No, olivat PC-fanaatikkojen pyrkimykset minkälaisia tahansa, se ei mitenkään kutista tämän elokuvan arvoa pätkääkään. Kutakuinkin kaikki elokuvan saama suitsutus on aiheellista. Oikeastaan ihan kaikki tässä elokuvassa osui nappiinsa, eikä oikeastaan mitään nipotettavaa löydy. Kaikinpuolin täydellistä. Tuotantoarvot kohdallaan ja ihan kaikki tuntuivat osaavan hommansa täydellisesti, niin kameran edessä kuin takana.

Vaikea tätä elokuvaa on kehua kehumatta sen näyttelijöitä. Nuoret näyttelijät tekevät uskomattoman vakuuttavaa jälkeä, onnistuen erinomaisesti kuvaamaan henkilöhahmonsa myös huomattavasti vanhempina. Jake Gyllenhaal oli saanut donniedarko-vaihteensa vihdoinkin pois päältä, Dawson's Creek-suosikkini Michelle Williams onnistui jälleen osoittamaan taitonsa valita oikeat elokuvat itselleen ja ennenkaikkea Heath "kuka?" Ledger näytteli kyllä parinkin Jussi-patsaan arvoisesti. Itseasiassa voisin jakaa ihan kaikki elokuva-alan palkinnot Ledgerille tästä roolista, myös tekniset palkinnot ja parhaan elokuvan palkinnon.

Ohjauspuolella Ang Lee näyttää välillä niitä taitojaan, joista minä olen kuullut vain huhuja. Leen töistä oikeastaan vain Piilotettu tiikeri on virkeästi muistissa, ja myönnetään suoraan ilman vertausta, etten pitänyt siitä elokuvasta. Syö juo mies naisen muistan nähneeni joskus nappulana, mutta muuta en siitä muistakkaan. Pirun hienosti ja vähäeleisesti ohjattu, ei mitään liikaa eikä liiallista kikkailua.

Pirun hyvä leffa sanon minä. Jos pitäisin listaa lempileffoistani, niin tämä olisi takuulla laittanut sen listan remonttiin. Lasken tämän täydellisyyksien joukkoon yhdessä Cidade de Deuksen, Dogvillen, Charlien enkelit kakkosen ja parin muun joukkoon. Sata tähteä viidestä.

Portti 4/2005

Portti jatkaa tutummilla linjoilla sitten edellisen numeron aiheuttamien alkujärkytysten. Kasapäin novellistiikkaa ja kaikkea muuta mukavaa.

Novelleista startataan Hugo-finalistilla, tällä kertaa James Patrick Kellyn Kaikkein paras joulu (The best christmas ever), joka ei kyllä mielestäni ollut kovinkaan kiinnostava. Mahdollisesti ihan kiinnostava tarinantynkä peittyi jälleen turhaan kikkailuun. Tälläkin kertaa pitää ihmetellä käännösnovellin kuvitusta, joka edellisen tapaan oli hämmentävän huonoa. (Okei, toinen kuvista oli jossain määrin siedettävä.)

Kotimaasta mukana tällä kertaa Jenny Kangasvuon Aalto nahan alla, joka voitti viime vuoden Portin novellikilpailun. Muistan lukeneeni useampiakin Kangasvuon novelleja, mutta en pysty laisinkaan muistamaan minkälaisia ne ovat olleet sisällöltään. Tämä oli kuitenkin erittäin hyvin kirjoitettu tarina, vaikkakin ehkä sisällöltään turhankin heppoinen - mitään kovin uutta siitä ei ajatuksellisesti löytynyt. Jäin myös miettimään, että olisko tätä voinut huoletta tiivistää rankemmalla kädellä. Minun makuuni turhan pitkä novelliksi (minimalisti kun olen).

Muina novelleina samassa kisassa tänä vuonna pärjännyt Kari Tossavaisen Aamiainen, mikä oli viihdyttävän surrealistinen, vaikkakin itse jäin kaipaamaan sille vähän lisää jotain, sekä Anne Leinosen Rusakko. Rusakko toimi erinomaisesti, sopivan pituinen aiheeseensa nähden.

Muuten lehdessä Boris Hurtta lokikirjailee jälleen, onnistuen kerrankin kiinnostamaan aihevalinnallaan, mutta teksti on melkein naurettavan lyhyt ja hyvin hyvin erikoisesti taitettu. Sääli, normaalisti Hurtan lokikirjat ovat kuitenkin juuri niin kuivia kuin niiden voisi olettaakin olevan. M.G. Soikkelin tämänkertainen artikkeli pohtii scifin, uskonnon ja aikamatkailun suhdetta, eikä oikein tunnu löytävän mitään pointtia. "Scifissä joskus käsitellään uskontoa ja aikamatkailua, ja joskus molempia." Tiina Mänttärin Hector ja leijona-artikkelissa, pohditaan Hectorin ja fantasian suhdetta. Ei kiinnostanut, eikä tuntunut oikein olevan pointtiakaan. Ensi numerossa sitten DJ Assault ja uuskumma?

Loppulehti sitten ne tavalliset arvostelut ja novellikilpailun tulokset, eikä siinä sen enempää. Tai no, voisin mainita että tätä lehteä lukiessani tajusin vasta, että Risto Isomäen Finlandia-ehdokas on nimeltään Sarasvatin hiekkaa eikä Sarakasvatin hiekkaa niinkuin olin monta kuukautta luullut. Hiekan kasvattaminen tosin kuulostaa ajatuksena paljon mielenkiintoisammalta kuin tuo oikea nimi. Pitänee varmaan varastaa se, kun Isomäki ei kerta sitä käyttänytkään.

Sylvia Martin - Futurism (Taschen)

Taidekirjaa pukkaa jälleen, tällä kertaa Taschenin erinomaisesta pikkutaidekirjasarjasta. Sarjassahan esitellään taidevirtauksia nasevasti ja ennen kaikkea halvalla. Olen näköjään jo repinyt omista kirjoistani hintalaput, mutta jotain kymmenen euron pintaan muistaakseni ovat - opiskelijan budjettiin hyvin sopivia kuitenkin.

Nyt kun olen viime aikoina tutustunut useampaankin 1900-luvun alkupuolen taidevirtaukseen, niin on ollut hyvin kiinnostavaa huomata kuinka heterogeenisiä monet liikkeistä loppujen lopuksi olikaan. Monien futuristien(kin) töistä on vaikea löytää muuta kuin idealogisia yhtäläisyyksiä, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Toisaalta jos katsoo pelkkiä töitä niin onhan osaa niistä vaikea sellaisenaan erottaa esimerkiksi dadaismista tai kubismista. Melkeinhän monet sen ajan liikkeistä voisi näin jälkeenpäin katsoen vain lukea saman liikkeen pirstaleiksi. Helpottaisi takuulla taidehistorian opiskelijoiden elämää kun olisi parit kymmenet -ismit vähemmän opeteltavana...

Sisällöltään oli hyvin kiinnostavaa, miten futurismi taitaa olla harvoja oikeistolaisia nykytaitessa vaikuttaineita ryhmittymiä. Sinälläänhän se on ymmärrettävää Italiassa siihen maailmaan vaikuttaneiden poliittisten virtausten mukana, mutta toisaalta Saksassa samoihin aikoihin kävi pitkälti päinvastoin. Kiinnostavaa ja toisaalta hyvin hämmentävää.

Eipä siitä kait muuta. Jännää kamaa.

George R.R. Martin - Miekkamyrsky 1 (Kirjava)

Martinin eeppinen fantasiasarja jatkuu edelleen, nyt kolmannen osan ensimäisessä niteessä. Heti alkuun on jaettava arvostuspisteitä Kirjavan suuntaan edelleenkin tämän sarjan suomentamisesta. Yhtynen paremman puutteessa muiden kirjoittajien viljelemään kulttuuriteko-retoriikkaan.

Sinänsähän tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään mitä tästä ei ole vielä sanottu. Martin kirjoittaa ja kuljettaa juonta käsittämättömän hyvin, kirja imee mukaansa eikä päästä irti. Hienosti rakennetut hahmot toimivat uskottavasti hienosti rakennetun juonen pyörteissä. Ei vain osaa pukea sanoiksi kuinka hienoa tämä oikein on.

Ihan parasta. Jatkaisin itseasiassa Martinin kruunaamista fantasian kuninkaaksi, ellei Susanna Clarke olisi yllättäen kiilannut ohi muutaman karvan mitalla. Onneksi kirjailijat ovat erisukupuolta, niin voin kruunata molemmat ja toivoa heidän siittävän lukuisia prinssejä ja prinsessoja pelastamaan möhköfantasian itseltään. Oih, kyllä vain, kauniimpaa ajatusta saa hakea. Mmm...

Parempi varmaan palata takaisin itse kirjaan. Useampaan otteeseen kuitenkin tätä lukiessa alkoi pelottamaan. Nyt mennään vasta kolmannen kirjan alussa ja neljä o vielä tulossa, joten juonessa ollaan loppujen lopuksi vasta alkumetreillä. Käsittääkseni Martinilla on vielä lähtenyt mopo käsistä uusimman kirjan kanssa, joka paisui kuin pullataikina. Lieneekin taas syytä esittää kysymys, että päästäänkö tämän sarjan kanssa koskaan loppuun? Ja ennen kaikkea voiko näin pitkään kypsytelty sarja saada kunniakasta päätöstä? Pysyykö Martinilla kaikki langat käsissä? Ehkä olisi parasta, että sarja jäisi kesken eikä sitä pilattaisi puolivillaisella lopetuksella.

Huolestuttaa hirvittävästi, mutta samalla minä ainakin aion edelleen jatkaa erinomaisesta fantasiasarjasta nauttimista.

Anja Kervanto Nevanlinna & Arne Nevanlinna - Fasadin henki eli arkkitehtuurisanastoa ujoille

Joskus vuosi sitten hurahdin arkkitehtuurin pahanlaisesti ja luin siihen syssyyn useammankin arkkitehtuuria käsittelevän kirjan. Mikään niistä kirjoista ei kuitenkaan herättänyt samankaltaista ihastusta kuin tämä kirja herätti, sillä en ole eläessäni nauranut yhtä paljon kuin tätä kirjaa lukiessani. Kyllä vain, vastoin kaikkea logiikkaa tämä kirja on hauska - hauskempi kuin mikään koskaan lukemani.

Nevanlinnojen kirja on siis sanakirja ja opas arkkitehtuurin maailmaan, mutta potentiaalisesti tylsästä aihepiiristään huolimatta se vie mukanaan. Kirjoittajat eivät vaivaudu selittämään arkkitehtuurin tylsimpiä puolia laisinkaan, vaan keskittyvät siihen kiinnostavimpaan: eli arkkitehteihin ja heidän tapoihinsa. Pois alta doorilaiset pylväät ja kaariholvit, nyt osoitellaan sormella ja nauretaan! Kirjan sivut on kyllästetty niin herskyvällä huumorilla ja rakastavalla piikitelyllä, että lukiessaan voi kuulla Alvar Aallon pyörivän haudassaan... nauraen.

Koska varastettu lainaus kertoo enemmän kuin kolme huonosti muotoiltua kappaletta, niin olkaa hyvät:
Tukholma. Säästyi toisen maailmansodan pommituksilta. Menetetty tilaisuus modernisointiin harmitti ruotsalaisia niin paljon, että he muutamaa vuotta myöhemmin ottivat homman haltuunsa huolehtimalla itse sekä kaupungin vanhanaikaisen keskustan tuhoamisesta että sen jälleenrakentamisesta. Kesti puolivuosisataa ennenkuin kukaan heräsi katumaan toimenpidettä.

Saatan olla outo, mutta tämä saattaa olla paras koskaan lukemani kirja. Hands down ja papukaijamerkki ja jotain sellaista.

Arvokimara 1

Laiskottaa, joten kuron backlogia umpeen normaalia lyhyemmillä mediaesineiden arvottamisella.

Studio Julmahuvi DVD
90-luvun lopun kulttisketsisarja ehti dvd-aikakaudelle joskus viime keväänä jo, mutta tämä köyhä opiskelija joutui odottamaan omaansa pukinkontista. Toisin kuin monien muiden vähänkin vanhempien sarjojen kohdalla on tupannut käymään, tämä ei ole juurikaan menettänyt viehätystään. Huumori toimii edelleen eikä myötähäpeän huppua tarvitse monastikkaan vetää silmille. Okei, kyllähän näin putkeen katsottuna muutamat vitsit kyllästyttävät (mm. se eskimo sitcom, jonka nimi lipesi juuri mielestä), mutta tervehenkisemmällä annostuksella ongelmaa tuskin olisi.

Itse Studio Julmahuvi-sarjan lisäksi pakettiin on, err, paketoitu myös porukan Mennen tullen-sarja, jonka alunperin missasin osittain ja nyt kokonaisuuden nähtyäni melkein rankkaisin sen itse emosarjaa korkeammalle. Kokonaisuus toimii vielä paremmin kuin Studiossa. Paketista löytyy myöskin Z-Salamapartio CD , jolle on koottu sarjassa esiintynyttä musiikkia, lähinnä suomalaista 70-luvun rokkia ja poppia Love Recordsilta. Musiikin laatu on siis taattu, mitä nyt muutamat biiseistä ovat tahattoman koomisia, en kuitenkaan ihan ymmärrä minkä takia levylle on pitänyt pakata joka väliin pätkiä sarjan dialogista. Hassut dialogin pätkät vain ärsyttävät pidemmän päälle. Noh, pieni miinus muuten täydellisessä paketissa. Suositellaan.

Hunt Emerson - Citymouth (Knockabout)
Kiinnostavaa matskua underground-sarjakuvastimelta. Nimensä mukaisesti Citymouth kertoo epämääräisistä pääjalkaisista jotka kantavat suussaan kaupunkeja, voin vain kuvitella missä höyryissä näiden alkuidea on kehittynyt. Sarjakuvat itsessään ovat kuitenkin viehättäviä, pitkälti sanattomia ja huumori perustuu puhtaasti toimintaan. Ketään tuskin yllättää, että mukaan on livahtanut kasapäin kannanottoja niin yhteiskuntaan kuin antiikin pylväisiin (!). Hauskaa ja hämärää.

UG! 3K Underground comix anthology (Fogelcomix)
Suhtautumiseni underground-sarjakuvaan on hyvin kahtia jakoinen ja tämä kokoelma vain vahvistaa sitä. Toisaalta underground-sarjakuva käsittelee aiheita joita ns. mainstream ei käsittele, mutta toisaalta monet näistä(kin) sarjakuvista ovat niin laaduttomia etten pysty ymmärtämään miksi kukaan selväjärkinen näihin haluaisi koskea.

Okei, mennä vuosikymmenillä underground-sarjakuvalle on takuulla ollut tilaus käsittelemään yhteiskunnan pinnan alla kuplineita jännitteitä, mutta jos tämä kokoelma antaa mitään kuvaa nykytilanteesta niin se tilaus meni jo ajat sitten. Tämän kokoelman nykytekijät voikin jakaa kärjistäen kahteen kastiin: niihin joiden sarjakuvilla ei ole mitään arvoa (taiteellista tai sisällöllistä) ja niihin joiden ajatukset olisivat olleet radikaaleja 60-luvulla. Tosin pakko myöntää että tässä on varmaan atlantinvaltameren kokoinen kulttuuriero nähtävillä, tällä puolen valtamerta tissien näkeminen ei kuitenkaan hetkauta ketään.

Tämä kokoelma on siis pitkälti hömppää, muutamat tarinat oikeasti naurattivat ja vielä harvemmat saivat ajattelemaan. Lisämiinuspisteet kokoelman hirvittävästä graafisesta ulkoasusta. Jos olisin tästäkin täyden hinnan maksanut, niin saattaisin nyt tirauttaa pari kyyneltä.

Harri Nykänen - Puoli volttia kerien (Loisto/Wsoy)
Harri Nykänen on kuulemma tuttu suosituista Raid-kirjoista, joita en tunne laisinkaan, mutta muistelisin vanhempieni diggailleen niiden pohjalta tehtyä televisiosarjaa parisen vuotta sitten. Itse en ollut kiinnostunut silloin enkä oikeastaan nytkään. Tämä kirja on kuitenkin kokoelma Nykäsen rikosnovelleja vuosien varrelta.

Nykänen kirjoittaa hyvin ja vetävästi, mutta itse tarinoista puuttuu veto. Suurinosa tarinoista toistaa vain "rikos tapahtuu ja poliisi ottaa rikollisen kiinni"-kaavaa ilman sen kummempaa jännitettä, onneksi osassa mennään tätä kaavaa vastaan ja tulokset ovat huomattavasti mielenkiintoisempia. Muutamat novellit voisi laskea jopa hyviksi, mutta pitkälti laskisin ne (ja tämän kirjan) ihan mukaviksi. Helposti luettavaa aivot narikkaan viihdettä, sopii kesäluettavaksi tai parempien kirjojen välissä. Plussaa siististä kannesta.

Susanna Clarke - Jonathan Strange & herra Norrell (WSOY)

Varoitus! Seuraava saattaa sisältää kontroversaalin kirjan kohtuutonta kehumista.

On se kumma. Ei selvästikään pitäisi edes yrittää miettiä mitään "parhaat tänä vuonna lukemani kirjat"-listaa, kun vuoden viimeisellä puoliskolla menee kärki kokoajan uusiksi. Joten nostan suosiolla kädet pystyyn enkä piinaa ketään kirjoittamalla yhtäkään end of the year-listaa. Sanon kuitenkin, että Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrell olisi hyvin korkealla kirjallisuus listallani, ehkä jopa ensimmäisenä.

Sanotaan heti ihan suoraan, että tämä kirja on kutakuinkin tuoreinta lukemaani fantasiaa. Vaikka esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu on päänräjäyttävän hyvä, kulkee se kuitenkin suhtis totuttujen polkujen lähistöllä eikä ota ehkä tarvittavaa etäisyyttä siihen yhteen. Toisaalta esimerkiksi China Mievillen (en jaksa tarkistaa mihin kirjaimeen se korkomerkki kuuluu) Perdido Street Station odottaa edelleen lukemistaan pinossa. Paino ensimmäisessä virkkeessä siis lukemaani-sanalla.

Tästä kirjasta on käsittääkseni kiistelty ja vedetty kissan häntää maailman sivu, joten en koe että mun tarvitsee lähteä erittelemään kovinkaan tarkasti minkä takia tämä on hyvä tai huono. Sanotaan nyt kuitenkin, että ymmärrän hyvin mikä tässä varmaankin monien mielestä mättää. Onhan tämä täydellinen esimerkki siitä miten tyyli ottaa vallan sisällöltä (style over substance), mutta mä en näe tätä mitenkään negatiivisena asiana, kun tyyli on näin hyvää niin se on sisältö (style is substance).

Koen jotenkin hämmentäväksi, että fantasiakirjallisuuteen tunnutaan suhtautuvan kovin konservatiivisesti. Kovasti halutaan pitää fantasiaa vertaisena, mutta kun joku ottaa askelia sinne suuntaan niin kauhistellaan. Jos genrekirjallisuuden ulkopuolelta voidaan nostaa jalustalle teoksia, joissa ei ole mainittavaa juonta ja jotka ovat puhtaasti tyyliä ja tunnelmaa (Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin esmes), niin miksei fantasiasta? Vai onkohan fantasia edelleen jämähtänyt sinne sen yhden kirjan tasolle ja kaikki muu on edelleen outoa ja kummaa. (Joojoo, tiedostan uuskumman olemassa olon.)

Tilitykset kuitenkin sikseen ja keskitytään ollenaiseen: Jonathan Strange ja herra Norrell on hyvä kirja - ehkä jopa paras. Tällaiset teokset palauttaa mun uskoa fantasiakirjallisuuden olevan muutakin kuin postmodernia rumasanaa. Tuhat pistettä viidestä!