Markku Halme - Rumba: 20 vuotta rockin takahuoneessa (Johnny Kniga)

Johan pomppas, monen yrityksen jälkeen Johnny Knigalta löytyi vihdoinkin kirja josta voin varauksetta sanoa pitäväni, ja sanoa pitäväni paljon.

Suomessa julkaistaan aika vähän hyviä musiikkilehtiä. Suosikki ja sen kaltaiset menevät auttamatta ohisektoriin kaikilta täysi-ikäisiltä, Soundi on aivan liian rock minun makuuni, Rytmiä tilasin joskus ja totesin sen olevan aivan liian Mojo ja minun olevan aivan liian vähän keski-ikäinen sen lukijaksi. Pienemmät lehdet tuntuvat menevän turhan pitkälle omiin lokeroihinsa ollakseen minun kannaltani mielenkiintoisia. Onneksi kuitenkin löytyy kaksi mainiota lehteä, joihin kannattaa toistuvasti sijoittaa rahansa: hip hop-lehti Posse, joka käsittelee loppupeleissä niin vähän hip hoppia että sitä viitsii lukea, ja Rumba. Rumba on oivallinen lehti minulle, sen linjaus menee juuri sopivasti ohi omista kiinnostuksen kohteistani, että se säilyy kiinnostavana. (Okei, tarkemmin miettien ei tule maailmaltakaan mieleen montaa aktiiviseen lukemiseen kannustavaa musiikkilehteä, mutta ei mennä siihen tässä.)

Tämä kirja kertoo Rumban tarinan kahdeltakymmeneltä ensimmäiseltä vuodelta. Kirjoittaja Halme on ollut Rumban avustaja pitkään, pidempään kuin kukaan muu, joten hän on oivallinen kertoja lehden kehityksestä. Sinänsähän en ole varma onko lehden kehityksessä ollut mitään hirvittävän kiinnostavaa kerrottavaksi asti: alussa oli vaikeaa ja lama oli vaikeaa ja yhteistyö oli vaikeaa ja omistajat on vaikeita ja niin edespäin. Halme kuitenkin kirjoittaa kiinnostavasti ja viljelee tekstin sekaan juuri sopivasti anekdootteja, että kirjaa lukee sujuvasti ja kiinnostuneena.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään valitettavaa, mitä nyt muutamassa kohdassa olisi toivonut hieman paljastavampaa otetta (muutamat oleelliset "skandaalit" ohitettiin vähän turhankin vähällä huomiolla) ja kiinnostavaa arkistomateriaalia olisi takuulla löytynyt enemmänkin. Hyvää matskua näinkin.

Pakko mainita vielä, että harmittaa todella että Like menetti Tommi Hännisen kansitaiteet Johnny Knigalle. Vaikka Liken nykyisetkin tekijätkin ovat päteviä tehtäviinsä, ovat he kaukana Hännisen tasosta. Noh, aina ei voi voittaa.

Ursula K. Le Guin - Pimeälipas ja muita kertomuksia (Kirjava)

Kirjava aloittaa uuden Spekulatiivisen fiktion mestareita-sarjan tällä novellikokoelmalla.

Jokunen vuosi sitten ajattelin sivistää itsenäni lukemalla Ursula K. Le Guinin puhki kehutun Maameren tarinat-sarjan. Kävi kuitenkin niin, että luettuani sarjan ensimmäistä kirjaa ensimmäisen luvun sain uskomattoman inhoreaktion sen fantasianimistöstä ja jouduin jättämään kirjan kesken. Maameri-inhoreaktioni jälkeen en pystynyt pitkään aikaan lukemaan pätkääkään proosaa, pienikin annos alkoi tehdä ihan fyysistä pahaa. Kiitos kaunis siitä Ursula.

Ylläolevasta huolimatta en ollut kovinkaan huolissani tähän kirjaan tarttuessani, novellimuodossa on kuitenkin paha kirjoittaa eeppistähömppäfantasiaa ja luotan kuitenkin Kirjavan kykyyn poimia vain hyvää materiaalia julkaisuohjelmaansa. Eikä näin jälkikäteen huoleen olisi ollutkaan mitään syytä, oikein pätevä kokoelma on kuitenkin kyseessä.

Sinäänsä Le Guinin kirjoittajan lahjoja ei voi käydä kieltäminen, mutta jostain syystä minulla oli vaikeuksia päästä lähes jokaiseen näistä novelleista sisälle. Jokainen novelli tuntui starttaavan aivan käsittämättömästi ja vasta jokusen sivun kuluttua pääsin mukaan imuun ja kärryille, muutamaan kertaa kokeilemani alun uudelleen lukukaan ei auttanut asiaa. Tiedä sitten tosiaan että onko mahdollinen vika kirjoittajassa tai lukijassa, veikkaan jälkimmäistä.

Novelleista diggailin eniten loppupään pidemmistä scifi-henkisyyksistä: Verkkaan, valtakuntia laajemmiksi; Aliset tähdet; Yhdeksän henkeä, mutta muutkaan eivät olleet mitenkään huonoja. Oikeastaan ainoastaan Talven kuningas jätti minut kylmäksi (omglol, pun), jonka mahdollinen pointti jäi saavuttamatta. Ihan kiva, muttei muuten muuta. Pieni särö kuitenkin muuten oikein kauniisti kimaltelevassa timangissa.

Spekulatiivisen fiktion mestareita-sarja näyttää tämän perusteella oikein lupaavalta, enkä meinaa jaksaa odottaa että se lupailtu Howard Waldrop-kokoelma ilmestyisi. Pienet kustantamot ovat aina tukemisen arvoisia, ja näin hyvää matskua julkaisevat vielä enemmän sitä.

Jaspert, Berry & Johnson - Encyclopaedia of Type Faces (Cassell)

Lienen aikaisemminkin kirjoittanut typografiaihastuksestani ja, no, viimeistään tämä kirja varmaan ns. ajaa asian kotiin kaikille. Niin minulle kuin teille oletetuille lukijoilleni.

Kirjan nimihän kertoo kaiken mitä tämä kirja pitää sisällään: ensyklopeediamaisen kokoelman kirjaintyyppejä (l. fonttia), neljä sataa sivua kuvia erilaisista kirjaintyypeistä. Oleellisimmista tyypeistä valotetaan kuvien lisäksi myös taustoja ja esitellään niiden erikoispiirteitä. Kerrassaan käsiä syyhyttävää materiaalia siis.

Huomionarvoista sinällään on, että kirja on alunperin vuodelta 1953 ja tämänkin uusintapainoksen tiedot ovat vuodelta 1970, joten historian lehtien havina on kirjaa lukiessa voimakkaasti mukana. Vaikka sinänsä typografiassa on tapahtunut paljon muutoksia viimeisen 35 vuoden aikana, ovat ne käyttökelpoisimmat fontit leikattu jo vuosikymmeniä sitten. Montaakaan varteen otettavaa kilpailijaa ei ole tainnut vuosiin enää ilmestyä haastamaan Helvetican tai Bembon ykköstiloja. Tai, no, ehkä Arial ja Comic Sans. *kylmiä väreitä*

Vaikka kirjan tietojen iässä on kieltämättä hyvät puolensa, olisi tästä hienoa saada uudempi painos. DTP (desktop publishing) on kuitenkin muuttanut asioita niin paljon, että olisi ihan viihdyttävää nähdä sen tuomat muutokset myös tässä. Ja onhan tuo jotenkin hämmentävää, kun kirjan alussa on pitkä lista siinä olevista virheistä, joita ei kuitenkaan ole viitsitty korjata itse kirjaan. Ei näin.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin oivallinen lähdeteos Markus Itkosen Typografian käsikirjan rinnalle. Tätä on vaikea olla pläräämättä jatkuvasti.

Joseph McBride - Hawks on Hawks (Like)

Liken oivallisesta ON-sarjasta tämä ja tällä kertaa esitellään Howard Hawksin tuotantoa. Myönnetään heti alkuun etten tietääkseni ole nähnyt yhtäkään Hawksin elokuvista, useammasta toki ainakin osia, mutta ei kait Hawksin merkitystä elokuvataiteen kehityksessä. Ikävää sinänsä, että elokuvia tuntemattomalle aivan kaikki kirjan jutut eivät aukea, mutta aivan tarpeeksi nautittavaa tämä on näinkin.

Kirja pohjautuu lähes täysin McBriden ja Hawksin keskusteluihin, joita ei ole kirjoitettu sen enempää auki, vaan kirja on silkkaa kysymys-vastausta. Eipä siinä mikään kuitenkaan haittaa lukemista, Hawks tuntuu juttelevan ihan kiinnostavia näinkin. Kirjasta huomaa, että haastattelijan ja haastateltavan suhde on toiminut, sillä Hawks puhuu hyvin avoimen tuntuisesti asioista, vaikkakaan hirvittävän syvälliseksi jutustelu ei mene. Tosin ei minua ainakaan olisi tämän kirjan yhteydessä hollywood-rietastelut kiinnostaneet.

Nykypäivän silmin kirjaa lukieassa nousee yksi teema keskeiseksi - hyvin yllättävä teema. Useinhan ns. vanhaa Hollywoodia romantisoidaan ja haikaillaan sen perään, nykyisen ultrakaupallisuuden sijasta, Hawksin puheista käy kuitenkin ilmi mielestäni hyvin oleellinen seikka tämän suhteen: Hollywoodissa on aina tehty elokuvia rahasta. Hawksin motiivi elokuviensa tekoon oli kuitenkin loppujenlopuksi vain leivän saaminen pöydälle, kuten kaikilla muillakin alan tekijöillä. Hawks ei siis ole näitä nykyisiä yrittäjiä kummoisempi, ei sen kunnianhimoisempi tai taitelijasielumpi. Ilkeä puoli minussa haluaisi tähän väliin sanoa että: "In your face, elokuvien nykytilan surkuttelijat", mutta tunnetusti en ole ilkeä.

Noin muuten kirjasta on vaikea sanoa mitään. Oikein viihdyttävää materiaalia elokuvista kiinnostuneille, ja erinomaista jatkoa ON-sarjalle. Tähän kirjaan varmaan palataan uudestaan moneen kertaan kun Hawks sattuu ajankohtaiseksi audiovisuaalisesti. Toppen.

Ray Loriga - Kameleontti (Like)

Ray Loriga nappasi itselleen jokunen vuosi sitten Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaasta spekulatiivisen fiktion kirjasta kirjallaan Tokio ei välitä meistä enää, joten olin jokseenkin innoissani kun kirjakaupan alehyllystä osui käteen hänen aikaisempi teoksensa. Tokio odottelee edelleen lukemistaan uusien kirjojen pinossa ja ajattelinkin aloittaa tällä, kun näytti nopea lukuisemmalta. Kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Jos yleensä kirjojen takakansiteksteillä on paha tapa paljastaa liikaa teoksen sisällöstä, niin tällä kertaa olen siitä vain onnellinen. En usko että olisin tämän kirjan tarinaa ymmärtänyt ilman takakannen summausta. Rumasana, olisin olettanut tämän olevan novellikokoelma ellei takakansi olisi väittänyt tapahtumien liittyvän toisiinsa. Kuulostaa aika pahalta, mutten ole varma onko asia niin.

Kirja kertoo nuorukaisesta, joka pohti rokin, huumeiden ja seksin kyllästämää elämäänsä. Tai sitten ei kerro, tai hän ei pohdi. En ole oikein varma mistä tässä on kyse, ja se lienee lähinnä kaikki tämän kirjan viehätyksestä. Kirja jakautuu hieman päiväkirjamaisesti lyhyisiin lukuihin (yhdestä kolmeen sivua), eikä näiden lukujen välillä ole välittömästi huomattavia yhteneväisyyksiä. Teemat ja ilmeisesti myös henkilöt pysyvät samoina, mutta mitään mainittavaa suurta juonta niiden väleistä ei löydy. En osaa myöskään sanoa, onko tässä kirjassa tarinaa laisinkaan tai onko mitään väliä missä nämä lyhyet tarinat lukee.

En osaa sanoa pidinkö tästä kirjasta. En osaa sanoa edes etten olisi pitänyt tästä kirjasta. Toinen rumasana, en tiedä onko mulla mitään mielipidettä edes tästä kirjasta tai onko sillä edes mitään väliä. Tiedän ainoastaan, että jostain syystä minulla meni toista viikkoa aikaa tämän lyhyen (150 sivua) kirjan lukemiseen, mikä on hyvin hämmentävää. Ilmeisesti kirja siis ainakin jollain tasolla piti otteessaan. Se lienee positiivista.

Emmä osaa sanoa mitään edes kaukaisesti järkevää tästä kirjasta, kannattaa varmaan kokeilla itse mikäli tämä osuu vastaan. Minä ainakin tämän jälkeen tulen tarttumaan Tokioon huomattavasti huolestuneempana. Liekö se voi vastata tämän kirjan ja saamansa suitsutuksen ristiriitaisiin ennakko-odotuksiin.

Tähtivaeltaja 4/05

Heti alkuun on pakko sanoa, että pidän suuresti Tähtivaeltajan uusista kansista. Mattalakkaus on todella hieno yksityiskohta ja saa lehden tuntumaan oikein hyvältä kädessä... ja näyttämään vielä paremmalta. Pisteet siitä. (Tämä tyylihän taisi alkaa jo viime lehdessä.)

Tähtivaeltaja on hyvin vaikeasti arvioitavissa, rima on niin korkealla että huimaa. Moneen huonoon artikkeliin en ole lehdessä vielä törmännyt, itseasiassa yhtäkään ei tule edes mieleeni, mutta varataan nyt kuitenkin oikeus muuttaa mieleni tarvittaessa.

Jälleen kerran lehti kunnostautuu esittelemällä laajasti kirjailijoita joiden nimiä en ole aikaisemmin edes kuullut. Kelly Linkistä on artikkeli ja haastatteluja ja vielä novelli kaupanpäälle. Link vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta kirjoittajalta, ja hänen novellinsa oli.. hmm, en osaa oikein sanoa. Periaatteessa se meni jokseenkin yli ymmärrykseni, mutta pohjimmiltaan siinä oli oikein kiinnostavaa tarinaa ja kerrontaa. Pitänee varmaan ottaa novelli uusinta kierrokselle sopivan ajanjakson jälkeen. Zombeja käsitellään kuitenkin populääri kulttuurissa ihan liian vähän - tai no, ainakin tällä tavalla.

Charles Stross esiteltiin myöskin artikkelin ja haastattelun kera, mutta en kuolemaksenikaan enää muista sisällöstä muuta kuin Strossin suhteellisen kateutta herättävän parran. Jossain määrin kiinnostunut muistelisin olleeni artikkelia lukiessani herran tuotannosta. Mutta se saattoi johtua vain siitä parrasta...

Kotimainen novelli on tällä kertaa J.K. Miettisen Syötävän hyvä, jonka gainer/encourager-meininki on mutkan kautta vähän turhankin tuttua. Hyvä novelli, osui maaliinsa. Sarjakuvissa seikkailee Kersantti Napalm, ihan viihdyttävästi, mutta jonkun ja jonkun-muun lähinnä timburton/neilgaiman-pastissilta vaikuttanut sarjakuva ei jaksanut kiinnostaa kahta ruutua pidemmälle. Sorge. Oudot pikkutytöt vanhenivat jo viimeistään Christina Riccin mukana.

Muu sisältö on sitä tuttua ja turvallisen laadukasta Tähtivaeltajaa, uutisia ja arvosteluja. Ei mitään valitettavaa. Ensinumeroa odotellessa.

The Big One (1997)

Uskomatonta, en edes muista milloin olisin viimeksi jaksanut katsoa elokuvaa dvd:ltä, saati sitten että olisin kirjoittanut siitä tänne. Että tällä sitten katkesi sitten sekin putki ja lähti sekin neitseys.

Eli kyseessä on Michael "Bowling For Fahrenheit 9/11" Mooren aikaisempi elokuva, jossa hän kiertää Ameriikan mantuja markkinoimassa silloista uutuuskirjaansa. Matkallaan hän törmää oikaisua vaativiin vääryyksiin ja siitäkös soppa syntyy. Tai no, ei synny mutta yritetään synnyttää ainakin.

Sinänsähän Mooren elokuvat muistuttavat kaikki enemmän tai vähemmän toisiaan, joten mitään mainittavan uutta tämä elokuva ei anna. (Vielä kun kyseisen kirjan taannoin luin, niin siltäkin puolin materiaali on pitkälti tuttua.) Moore, heiluva kamera ja tyhmät kysymykset toimivat toisaalta vieläkin, joten ei ole valittamista. Jonkun verran tietenkin mietityttää, että joskohan Mooren seuraava elokuva alkaa jo maistua puulta vai löytääkö hän sisältää jotain uusiutumisen mahdollisuuksia.

Itseäni viehätti tässä elokuvassa sen tietty viattomuus, eletään kuitenkin aikoja jolloin Michael Moore ei ollut vielä täysin se Michael Moore jona hänet on viime vuosina opittu tuntemaan. Tuskimpa hänen nykyisellä mediasaturaatiollaan (vai jokohan se meni jo ohi?) pystyisi noin low-key kampanjaa tekemään, eiköhän siellä olisi huolestuneiden kansalaisten lisäksi, err, lisää huolestuneita kansalaisia -- siis niitä sellaisia jotka pelkäävät Mooren käännyttävän heidän lapsensa kommunisteiksi. Toisaalta, tuohan kuulostaa jo hyvinkin kiinnostavalta lähtökohdalta elokuvaan...

Viihdyttävä elokuva jokatapauksessa tämäkin. Mooresta yliannostuksen saaneiden on toki syytä jatkaa kaukaa kiertämistä.