Legolas 1/06, Hobittilan sanomat 1/06

Ne on täällä taas. Johtuen aikaisemmasta kirjoittelustani näistä lehdistä, värväsivät ovelat minut mukaan tekemään Legolasta. Siitä johtuen onkin vähän äpärä fiilis kun kommentoi juttuja täällä eikä sitten kuitenkaan tullut otettua kaikkia puheeksi naamakkain. (Ensikerralla sitten, lupaan, kun ei enää jänskätä niin paljon uudet ihmiset.) Tai, no, eihän tuossa ole mainittavaa kommentointavaa edes. Itseasiassa nyt lehteä selatessani ei tule mieleen mitään kommentoitavaa lehdestä. Hmm.

Päivi Vinnin Fantasiakartta artikkeli oli ihan okei, tosin myönnettäköön etten ole koskaan välittänyt fantasiakirjojenkartoista tai pitänyt niitä mitenkään erityisen tarpeellisina. Tokihan kirjailijan pitäisi pystyä kertomaan tarinansa ilman visuaalisia avusteita. Elli Lepän
Charles DeLint artikkelissa ei mitään valitettavaa, vaikkei oma kiinnostukseni hänen teoksiinsa tällä herännyt tämän myötä - mutta harvoimpa nuo heräävät kirjailijaesittelyistä. Coniraportit eivät kiinnosta vieläkään, joten skippaan suosiolla, enkä ymmärtänyt Benjamin Rosenbaumin novellista mitään. Sarjakuva on edelleen hyvän puolella ja Elli Lepän novelli ihan pätevä, vaikkakin ehkä lopusta hieman lötkö. Muusta sisällöstä ei mainittavaa kommentoitavaa.

Hobittilan sanomat jatkavat toisaalla omalla murheenkryynisellä linjallaan. Äh, emmä edes jaksa keskittyä valittamaan. Copypasteisin ne kuitenkin vain täältä.

Tällä kertaa ei muuta. Lego hyvä, hobsan ei.

Roolipelaaja 1/2006

Muutama viikko sitten osui lehtihyllyltä silmään mielenkiintoinen näky: suomalainen roolipelilehti ja pikaselauksella vielä ihan pätevän oloinen sellainen. Ihmetykselläni ei ollut olla rajaa ja niinhän se piti rahat sijoittaa.

Heti alkuun huomasin ettei kyseessä ollutkaan täysin uusi tuttavuus, vaan ikivanhan Maguksen tekijöiden uusi yritys. Magusta on kulkeutunut käsiini oikeastaan vain muiden ostosten kylkiäisinä Fantasiapeleistä, joten lehti ei ole ihan hirvittävän tuttu. Jokunen mielenkiintoinenkin juttu lehdistä löytyy, mutta suurelta osin lehden "Magic: The Gatheringista uusi lisäosa Fallen Empires"-jutut olivat vain hellyyttäviä näin historiallisella perspektiivillä katseltuna. Hienoa kuitenkin että yrittävät uudestaa ja ainakin tämän ensimmäisen numeron perusteella tuloksetkin ovat paremmat kuin silloin.

Tälläkertaa pojilla näyttäisi olevan takanaan ihan oikea kustantaja, H-Town joka kustantaa ainakin Pelaaja-lehteä ja kait sitä mangalehteäkin, ja kyllähän tuossa tuommoinen tietty ammattimaisuus näkyy. Ei ihan kaikessa tosin, siitä varmaankin tuossa kohta alempana kommentit. Lehden teksti puolessa ei ole mitään moitittavaa, mitä nyt ne muutamat haastattelut olivat hämmentäviä muutaman kysymyksen "no miltä nyt tuntuu":ita. Tosin myönnettäköön ettei roolipelisuunnittelijoilla varmaan ole mainittavasti kiinnostavaa sanottavaa... not.

Lehden sisältö on yllättävänkin kiinnostavaa, aivan käsittämätön parannus Magukseen. Oikeastaan kaikki jutut ovat jollain tasolla kiinnostavia luettavaksi asti... tai no kolumneita tuntui olevan aivan liian paljon tämän kaltaiseen lehteen. Eipä kenelläkään heistä taitanut olla vielä tässä lehdessä mainittavan kiinnostavaa sanottavaa, ja pahoin pelkään ettei niin ole tulevaisuudessakaan. Noh, eiköhän noillekin löydy oma paikkansa ja äänensä tulevaisuudessa.

Koska typografia on niin lähellä sydäntäni, on tämä kappale pakko pyhittää pelkästään siitä nipottamiselle. Lehden taitto on noin muuten ihan okei, ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta ihan pätevää. Mutta se typografia, grrnau. Jos lehden aukeamalla on neljää eri fonttia ja yksi niistä on vielä Arial niin kyllä jossain on jäänyt typografian perusteet väliin. No, myönnetään etten ehkä olisi kiinnittänyt huomiota ellei se yksi niistä todellakin olisi ollut tuo Arial. Jokatapauksessa: ei enempää kuin kahta fonttia (antiikva ja groteski) sivulle ellei siihen ole hyvää syytä ja harvemmin on. Grkplrrkl!

Mutta hyvin pätevän näköinen lehti muuten. Tarkaillaan tilanteen kehittymistä ja katsellaan josko olisi tarpeen laittaa ihan tilaus vetämään.

Frederik Sjöberg - Me ja ne - rotuopeista sukulaisuuteen (Art house)

Kuten olen ihan liian moneen kertaan ehtinyt mainitsemaan, on Art house ehdottomasti yksi lempi kustantajistani. Art housen kirjat tulee napattua alelaareista mukaan aiheesta välittämättä, ja niin kävi tämänkin kirjan kanssa. Tai no, ei kait tätä ihan kehtaa kirjaksi kutsua. Vain hieman yli satasivuisena ja suht' pienellä sivukoolla tämä tuntuu lähinnä pamfletilta.

Kirjassa kasa ruotsalaisia tiedehenkilöitä miettii ihmisen genetiikkaa ja historiaa sekä sivuaa siinä hieman rasismia ja sen oikeudettomuutta. Tekstissä sivutaan monia kiinnostavia asioita pikaisesti, eikä oikein mihinkään jäädä lorvimaan pidemmäksi aikaan. Kovin syvällistä materiaalia ei kirjassa siis ole, mutta periaatteessa tämä on ihan nautittava pieni välipala johdatukseksi aiheeseen. Täydellinen populääritiedekirja siis. Kirjan lopusta löytyy pikasilmäyksellä ihan mukiinmenevä kirjallisuuslista, mikäli haluaa syventyä aiheeseen tätä pidemmälle.

Vähäinen sivumäärä ei oikeastaan haittaa, teksti on sujuvaa ja tiivisti kirjoitettua, vaikka informaatiota olisi takuulla saanut helpostikin tähän lisää. Sieltä täältä tekstistä paistaa läpi turhanoloista saarnaavuutta, mutta muuten ei mitään moitittavaa oikeastaan ole.

Hmm. Ei näin lyhyestä kirjasta oikeasti voi mitään tämän enempää sanoa. Oivallinen pikaluku, suositellaan Art house-faneille.

Adam Saint-Moore - Musta virta 3: Organ laki (Finn Lectura)

Jokunen kuukausi tapailimme Risingshadowin vanhusjengillä. Jostain kumman syystä keskustelu jossain vaiheessa iltaa kääntyi kirjallisuuteen ja Sisätön Vesa "kehui" muunmuassa ranskalaista scifi-sarjaa Musta virta, jota oli joskus mennä vuosina suomennettukin. Jokunen viikko sitten divarikierroksella osui silmään kaksi osaa tästä sarjasta enkä voinut vastustaa kiusausta napata niitä mukaani, vaikkenkaan normaalisti osta käytettyjä kirjoja.

Ja totta tosiaan, aivan käsittämätöntä kuraahan tämä kirja oli - mutta onneksi edes jollain tasolla viihdyttävää sellaista. Juonen voin lukea läheskokonaisuudessaan jo kirjan takakannesta, mutta noin vielä lyhyemmin selitettynä: poika elää alistettuna lesbomatriarkaattiyhteiskunnassa, tyttö on ylväs amatsonmatriarkka, poika tapaa tytön, poika raiskaa tytön, poika ja tyttö karkaavat yhdessä ja löytävät yhteisen onnen ei-matriarkkayhteiskunnasta. Aijoo, spoiler-varoitus olisi varmaan ollut paikallaan ennen tuota. Yritin kovasti miettiä jotain sanottavaa millä tuon juonikuvion saisi kuulostamaan vähääkään kiinnostavalta, mutta en keksinyt. No, olihan siinä ainakin paljon seksiä ja väkivaltaa täytteenä, joten ihan huonolla mallilla ei asian tola ole.

Mikä tässä kirjassa sitten mättää - tai ei mätä? Aloitetaan lyhyemmästä listasta: kirja on kirjoitettu jollain tasolla sujuvasti, joten sen lukee nopeasti. Pidemmällä listalla voisi miettiä kirjan mahdollista sanomaa: mitä ihmettä kirjailija haluaa sanoa? Peeniksen voima parantaa naiset lesbolaisuudesta? Tämän lisäksi paikoitellen kirja menee hyvin omituisille seuduille, mm. lesbopedofilia glorifoiden. Puhumattakaan siitä kirjan sisäisen logiikan puutteesta ja muutenkin hatarille perustuksille kirjoitetusta tarinasta.

Täydellinen kirjakalkkuna siis. Sarjan neljäsosa odottaa lukemista, ja kaksi ensimmäistä on hankintalistalla. Ei voin kuin digata tällaista kehnoutta. Tykkään, vaikka en tykkää.

Lasse Kekki & Kaisa Ilmonen (toim.) - Pervot pidot (Like)

Joskus vuosia sitten mietin tosissani, että olisin medianoomittelun sijaan lähtenyt opiskelemaan yliopistolle kirjallisuustiedettä tai suomenkieltä (vai mitä ne nyt oikeilta nimiltään ovatkaan). Tämän kirjan myötä tulin siihen tulokseen että oikein tein kun jätin hakeutumatta ensin mainitun pariin. (Ei tarvitse huomauttaa, että mun oikeinkirjoituistaidoilla ei jälkimmäiseenkään varmaan olisi kannattanut.)

Sinänsähän tässä kirjassa on kiinnostava lähtökohta: Pervot pidot on essee kokoelma homo-, lesbo- ja queer-näkökulmista kirjallisuudentutkimuksessa, tai ainakin luulin että se olisi kiinnostavaa. Suurimmaksi ongelmaksi varmaan muodostuu, etten ole lukenut kuin tasan yhden kirjassa käsiteltävistä teoksista enkä ole koskaan pystynyt käsittämään ns. queer-teoriaa. Asiaa ei myöskään auttanut pätkääkään että lähes kaikki esseet tuntuivat tyhjänpäiväiseltä sanahelinältä ja tikusta asian tekemiseltä.

Oikeastaan minun on hyvin vaikea keksiä tästä kirjasta mitään erityisen positiivista sanottavaa - tai, no, graafinen suunnittelu oli ihan okei. Tekstin sisältö oli kaikesta huolimatta äärimmäisen tylsistyttävää, mutta se saattaa johtua ihan vain minusta. Ns. tieteellinen kirjoittaminen ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa luettavaa näin amatöörinä, enkä oikeastaan koskaan ole tuntenut tällaista homoteorisointia omaksi alakseni - koen sen eräänlaiseksi ympyrän neliöinniksi: ei se kuitenkaan tule onnistumaan vaikka kuinka yrittäisi.

Suositellaan kirjallisuudenopiskelijoille ja/tai unettomuudesta kärsiville. Mieluiten molemmille.

Stewart Home - 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa (Like)

Joskus vuosia sitten lukioikäisenä innoistuin kirjallisuudesta ihan oikeasti (tattis Johanna H.), ja jostain syystä ajauduin käyttämään lukukriteerinäni sitä samaa kuin nykyäänkin: LIKE-tekstiä kirjanselkämyksessä. Koska nuorena pitää kokeilla rajojaan ja pitää järkyttää kanssa eläjiään niin kirjastosta tarttui käteeni aina Liken Hardcore-sarjan kirjoja ja sitä likeltä liippaavia. Kolmen kirjailijan teokset osuivat käteeni useimmiten: Dennis Cooper, joka ällötti; Kathy Acker, jota en ymmärtänyt ja Stewart Home, jota diggailin antaumuksella.

Jokseenkin innostuneena tartuinkin Stewart Homen uusimpaan suomennokseen (vuodelta 2004), aikaisemmat teokset ovat kuitenkin poikkeuksetta päräyttäneet tajuntaani kuin... jokin-toinen-kovasti-päräyttävä-asia. Ikävä kyllä en voi sanoa tämän kirjan lämmittäneen minua erityisesti, tai oikeastaan ollenkaan. En ole muutamaan vuoteen lukenut mitään Homelta, mutta sen mitä muistan lukeneeni oli takuulla parempaa kuin tämä.

Siinä missä vanhemmissa teoksissaan Home kirjoitti katupölynmakuista manifestiaan taiteesta, väkivallasta, seksistä ja enmuistamistä, tässä kirjassa Home kirjoittaa... umm.. en oikein tiedä mitä. Jotain tällä on tekemistä kirjallisuuden kanssa, vaikkakaan en ole täysin varma onko yksikään kirjassa mainituista teoksista oikeasti olemassa, ja nimensä mukaisesti käsittääkseni myös Prinsessa Dianan, mutta ns. pointti jäi minulta saavuttamatta. Home ahtaa kirjan sivut täyteen kirjallisuusviitteitä, joita ei kai olekaan tarkoituskaan ymmärtää, ja loput aikaa ihmissuhteillaan, jolla ei kai ole mitään väliä. En ymmärrä.

Vaikea tätä kirjaa on kenellekään suositella, kun minunkinlaiseni fani jäi tästä näin kylmäksi. Ensi kerralla toivottavasti paremmalla onnella.