Lisää letkua (Uusi iloinen teatteri)

Stop press ja painokoneet seis. Kommentoin ensimmäisen - ja varmaankin suunnilleen viimeistä - kertaa näyttämötaidetta. En ole ollut juurikaan kyseisen taidemuodon tekemisissä, joten tunne kyseisen taidemuodon nyansseja kovinkaan tarkasti.

Näitä kutsutaan kait revyiksi: lauletaan ja tanssitaan ja pyritään naurattamaan ilmeisen ajankohtaisilla asioilla. Ennakko-odotukseni tämän suhteen eivät olleet kovinkaan hyvät, muistelen joskus tuskannelleeni jonkin vanhan UIT-näytöksen läpi television edessä, joten ymmärrettävästi odotin kokemuksen olevan vielä kamalampi livenä. Sinänsä freesiä, että joskus sitä kuitenkin joutuu myöntymään ennakko-odotuksiensa edessä.

Esitys starttasi kertakaikkisen karmivalla videolla, jossa esiteltiin esiintyjät ja sponsorit. Täysin luokatonta kuvamateriaalia ja huumoria sisältänyt video ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän pahemmin ketään muita. Ilmeisesti olin liian fiksu tai tyhmä arvostaakseni sitä. Noh, onneksi esitys alkoi aikanaan - tosin jonkinlaisella mahalaskulla. Esityksen startannut Conan O'Brien-imitaatio oli ehkä myötähävettävintä näkemääni sitten, noh, Conan O'Brienin Suomen vierailun. Imitaatio itsessään oli ihan jees, mutta ne vitsit... ei todellakaan.

Muutoin esitys palloili ihan viihdyttävästi hauskan ja epäkiinnostavan välillä, eikä myötähäpeää juurikaan tarvinnut kokea - paitsi bändin esittämän "me ollaan niin vanhoja että kaikki paikat on rikki"-esityksen aikana. Ei vain naurattanut se. Euroviisupotpurri oli ihan viihdyttävää meininkiä, tykkäsin varsinkin Puppet on the Stringistä. Negapuolella puolivälin tamperelais-sketsi oli hyvin hyvin hämmentävää Kummeli-pastissia, huonoine peruukkeineen kaikkineen. Ei naurattanut.

Esityksen suurin mielenkiinto monilla kohdistui varmaankin Arvi Lindiin, joka sai aina lavalle tullessaan vähän isommat aplodit kuin kaikki muut. Tyydyttävästi Arvi esiintyikin, mitänyt aika jäykästi, pahus vaan että poikkeuksetta kaikki hänen pyörivät Arvi Lindin ympärillä. Kai hänelle olisi uskaltanut jotain muutakin hieman käsikirjoittaa?

Kaiken kaikkiaan kuitenkin sangen viihdyttävä esitys ennakkoluuloista ja kohderyhmän ulkopuolisuudesta huolimatta. Kiitokset vielä Huvilan väelle kutsusta esitykseen, oli kivaa.

English summary:
Musical comedy show with retired finnish newscaster performing among others. I'm not big on stage arts, but this was much better than I expected, though still a bit embarassing at times. I really liked the Eurovision song contest-medley, good stuff that. Too bad they didn't use Arvi Lind (the newscaster) very interestingly, all he did was play himself in a couple of things - boring.

Manfred Heiting (toim.) - Edward Weston (Taschen Icons)

Minulla on epämäärinen mielikuva, että olisin joskus jo hehkuttanut Taschenin Icons-sarjaa, mutta ei nyt nopealla silmäyksellä löytynyt sellaista viestiä arkistosta. Pahoitteluni jos kovasti puhun päällekkäisyyksiä.

Taschen on kutakuinkin hienoimpia kustantajia maailmassa. Ainakin näistä noin kymmenestä jotka tunnen oikeasti nimeltä ja julkaisuohjelmaltaan jotenkuten. Kyseisen taidekirjakustantamon kirjat aiheuttavat minussa aina ihastusta ja jossain sisällä vetelee kellokoneisto kohti kassaa kirjat kainalossa. Icons-sarja varsinkin on jaksanut pitää pintansa jo jokusen vuoden. Sinänsähän Icons-kirjat ovat vain pieniä raapaisuja aiheisiinsa, mutta oikein oivallisia sellaisia. Ja kyllähän nuo kirjat tuntuvat mukavilta kädessä - joku osaa tosiaankin asiansa siellä toimistolla.

Tämä kyseinen kirja raapaisee pienesti amerikkalaisen valokuvauksen merkkihenkilöistä merkkihenkilöimpään Edward Westoniin. Kuten aina, pääpaino on kuvilla, joita rytmittää lainaukset herralta itseltään (jotka tosin eivät olleet mainittavan syvällisiä). Kuvien annetaan puhua puolestaan eikä niitä käydä turhaan analysoimaan. Kirja tietenkin starttaa lyhyehköllä artikkelilla Westonin elämästä ja taiteesta, josta tyhmemmät voivat tarkistaa mistä tässä nyt olikaan kyse.

Näin melkein valokuvauksesta jotain ymmärtävänä voisi Westonin kuvat jakaa raa'asti kahteen lajiin: niihin joita aika on syönyt huomattavasti ja niihin joita ei ole. Vaikkakin Westonin arvo valokuvataiteen kehittäjänä on tunnustettava, eivät kaikki hänen töistään enään nykysilmällä näytä kovinkaan jännittävältä - varsinkin suurin osa hänen muotokuvistaan näyttäisi tippuvan tähän lokeroon. Paljon kuitenkin hyviä töitä edelleenkin häneltä löytyy, mukaan luettuna ne paprikat. Hämmentävän hienoja töitä kyllä. Tykkään suuresti.

English summary:
Manfred Heiting (ed.) - Edward Weston (Taschen Icons)
Taschen's Icons-series is definitely one of my favourites. This time in the series: Edward Weston, who is one of the most important american photographers of 20th century. This small book gives just a quick over view of Weston's life and works, but does a wonderful job on it. The photographs take the center stage and the not-always-interesting text is pushed aside. Wonderful photographs too, I'm liking it definitely - too bad not all of his works have stand the test of time. Excellent book, excellent series.

Tähtivaeltaja 1/06

Tällä kertaa Tähtivaeltajassa: Leluja, sarjakuvia ja Cory "kuka?" Doctorow.

Kaikki normaalit sälät on edelleen oikeilla paikoillaan ja kutakuinkin täysiverisinä. Leffapalstalla taas kasa leffoja mitkä on ihan pakko nähdä - siis kotivideopuolen palstalla, ja teatterileffapuolella kasa leffoja joita en halua nähdään ikinä. Taino, eiköhän ne parin vuoden päästä arvioida uudestaan kalkkunoina dvd-palstalla. Kirjat ja muut läpätilää, ei mitään mainittavaa.

Buisness-puolelta sitten. Sarjakuvantekijänä joskus tunnetun Todd McFarlanen McFarlane Toys-firman lelutuotantoa esitellään pidemmän artikkelin voimin. Onhan ne patsaat ihan nättejä katsella, mutta emmä oikein tajuu. Eihän niillä voi edes leikkiä, kun menevät vain rikki. Toisaalta mulla on tunnetusti liikaa geenejä ymmärtääkseni noita goottihenkisiä infernosirkuksia ja ties mitä höpönlöpöjä siellä on. Kiva artikkeli tosin.

Cory Doctorow on esillä totuttuun Tähtivaeltaja tapaan esittelyn, haastattelun ja novellin voimin. Huijasin ehkä hieman ensimmäisessä kappaleessa, kyllä minä olen Doctorowin nimen joskus kuullut, mutta se oli muistaakseni jossain Slashdotin tylsämielisessä "omg se jakaa novellinsa ilmaiseksi, vähänks se on maailman paras jätkä"-keskustelussa. Arvatenkin juuri sen takia ei Doctorow jaksanut kiinnostaa sen perusteella yhtään pidemmälle. Okei, onhan toi ihan kiinnostavaa että se jakaa tekstejään ilmaiseksi netissä, mutta ei se kyllä tee itsearvoisesti Doctorowista sen kovempaa jätkää kuin teksteistään rahaa haluavia kirjailijoita. Onhan toi open source-mentaliteetti jo niin 2002, että itse voisin kyllä taas liikkua eteenpäin maailmanpyörässä. Sinänsä Doctorowista ei ole sen enempää sanottavaa, jotain kiinnostavia pointteja haastattelussa ja novelli oli mainio. Mielelläni tätä lukee lisää, mutta ei kyllä tietokoneen näytöltä. Voisko joku vaikka julkaista tätä vaikka kirjassa?

Kolmantena isompana blockina käydään sitten läpi viime vuoden sarjakuva anti, amerikkalaisen sarjakuvan puolelta. Sinänsähän tässä ei ole mitään erikoisen kovinkaan uutta, osa sarjoista on tuttuja ja ajat sitten luettuja, osa kiinnostavia tuntemattomuuksia ja osa ei kiinnosta yhtään. Y: The last manin samaa kylmyyttä en tosin ymmärrä, itse kun diggailen kovasti, ja toisaalla Robert Kirkman loistaa poissaolollaan. En tajua. Pitänee varmaan pienentää hieman Jerrmanin "ihan aina oikeassa"-kerrointa.

Kuten sanottua, muu lehti pätevää niinkuin aina. Ensinumeroa odotellessa.

Patrick Mann - Hikinen iltapäivä (Like)

On aina hirvittävän kiinnostavaa huomata käytöksestään selviä muutoksia. Vielä muutama vuosi sitten en olisi koskenut ns. rikoskirjallisuuteen pitkällä tikullakaan, nykyään sitä lukee mielellään kevyinä välipaloina. Okei, osansa takuulla vaikuttaa Liken pätevän oloinen Rikos kannattaa-sarja, joka ainakin toistaiseksi on tuntunut varsin pätevältä. Ei näitä jatkuvasti tosiaankaan pystyisi lukemaan, mutta silloin tällöin oikein hyvin. Varsinaisiin dekkareihin en kyllä aikonut vieläkään hurahtaa. Jotain rajaa sentään.

Melkein tositapahtumiin ja elokuvanakin tunnettu Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon) kertoo hikisestä (duh) iltapäivästä (duh), jolloin kaikki ei mene ihan kohdalleen. Tai siis mikään. Ollenkaan.

Tarinan alkuasetelma on kutakuinkin niin älytön, että ei se voi olla kuin tositapahtuma: Pikku nilkki Pikku-Joe päättää hoitaa kaikki ongelmansa (mm. rahoittaa poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkauksen) ryöstämällä pankin, josta sitten seuraa laajalti uutisoitu panttivanki draama. Nojaa, eihän tuossa ole hämmentävää kuin tuo sukupuolenvaihdoleikkaus, mutta heittelee kyllä tekijänä aika sopivasti kapuloita tarinaan, varsinkin kun tarina sijoittuu sinne 1970-luvun alkuun. Suurin osa tarinasta sitten kerrotaan pankkivankitilanteessa, jossa meininki otsakkeen mukaisesti menee varsin hikiseksi.

Sinänsä kiinnostavaa, että samasta tarinasta tehty elokuva on alan klassikoita, samoiten alkuperäistä tapahtuvaa kartoittava lehtijuttu, mutta kirja ilmeisesti ei ole. Kirjan kirjoittajakin on pseudonyymi. No, huono kirja ei kuitenkaan ole, oikein viihdyttävää luettavaa. Ja ennenkaikkea säästöliekillä kirjoitettu, mikä on aina plussaa. Kirjoittaja pysyttäytyy pääasioissa eikä lähde turhaan rönsyilemään tai lihottamaan sekundäärisiä hahmoja. Juuri näin, ottakaa toki opiksi.

(Aijooj,a kirjannimen välistys kannessa on aivan hirvittävää, miten tällaisia mokia voi joku tehdä?)