Julio Cortázar - Tarinoita kronoopeista ja faameista (Loki)

Vaihteeksi lyhyemmin, kun on lyhyestä fiktiosta kysekin.

Valehtelisin jos väittäisin koskaan aikaisemmin kuulleenikaan Cortázarista ennen tähän kirjaan tarttumista. Takakannessa häntä verrataan Jorge Luis Borgesiin (en ole lukenut) ja pienehkö googlaus sessio paljasti että Blow-Up-leffa (en ole nähnyt) perustuu löysästi hänen novelliinsa. Näistä lähtökohdista oli hyvä alkaa lukeminen, vaikka ihan oikeasti jälkimmäisen knopin luin vasta tätä kirjoittaessani.

Tarinoita... on novellikokoelma, tavallaan. Cortázarin novellit ovat hyvin lyhyitä, enintään muutama sivu kirjassa, lyhyimmillään kappaleen mittaisia. Novellit ovat hyvin kiehtovia ja niiden kuvaama hyvin absurdi maailma muistuttaa kovasti esimerkiksi Daniil Harmsin tuotannosta. Tosin toisinkuin Harmsilla, Cortázarin tuotannossa tietty poliittinen vire kokoajan taustalla. Ei häiritsevä, mutta näitä lukiessa tiedostaa paremmin lukevansa metaforaa, toisinkuin mainitulla Harmsilla.

En aio väittää olevani tarpeeksi älykäs ymmärtääkseni mitä Cortázar haluaa loppujen lopuksi sanoa näillä tarinoillaan, saati että olisin tarpeeksi valveutunut välittääkseni niistä. Tiedän kuitenkin että nämä oli viihdyttäviä ja huvittavia pieniä tarinoita. Annoin tälle neljä tähteä Risingshadowin kirjatietokantaan, ehkä se sanoo jostain jotain.

Noin kahden euron hintaan ale-laarista tämäkin.

English summary:
'Historias de Cronopios y de Famas' is a collection of short stories from argentinian Julio Cortázar. I've never heard of him before in my life, but I was genuinely entertained by this book. I'm sure there are layers of subtext behind these little stories which I'm not capable of getting, but it didn't really matter to me. Good stuff.

Clinton Heylin - Bootleg! The Rise & Fall of the Secret Recording Industry (Omnibus Press)

Bootlegit, tuttavallisemmin buutsijalat, nuo ikeet levyteollisuuden tassuissa ennen Napsteria ja mitänäitänytonkaaneita, niistä puhumme tällä kertaa. Tai siis Clinton "kuka?" Heylin puhuu ja me luemme.

Bootlegit ovat laittomia äänitteitä, mutteivät kuitenkaan piraattilevyjä siinä mustamäentori-mielessä, vaan laittomia äänitteitä siinä mielessä että ne julkaistaan artistien tahtomatta mutta sisälmykset ovat (yleensä) muualla saamattomissa. Eli live-nauhoitukset tai muuten vaan julkaisematta jääneet nauhoitteet, esmes Beatleseilta lienee julkaistu bootlegeinä jokaikinen nuotti joka on nauhalle joskus tarttunut. Loppupeleissä bootleggaajat pyrkivät antavaan faneille lisää kuunneltavaa, eikä niinkään viedä leipää artistien tai levy-yhtiä setien pöydiltä. Fanserviceä ilman pikkupöksyjä, niinku.

Oli miten oli, kirjassaan Heylin käy läpi koko bootleg-musiikin historian, lähtien bootleg-nuottivihoista ja Shakespearen näytelmistä ja päätyen, no, mp3:siin. Suurin osa kirjasta kuitenkin liikkuu vahvasti tuolla fyysisten äänitteiden puolella, ja varsinkin keskittyen tuohon rock-musiikkiin. Ja nimenomaan valkoisen miehen sellaiseen. Tästä nimenomaisesta asiasta tulikin kirjan ehkä kiinnostavimmat anekdootit: siinä missä ns. valkoisen rokin keräilijät ovat saaneet nauttia käsittämättömästä tulvasta bootleg-äänitteitä vaikka kuinka marginaalisilta esiintyjiltä, niin mustaa musiikkia ei ole bootlegattu kuin nimeksi, vaikka takuulla sieltä saralta kiinnostavaa matskua löytyisi. Hämmentävää mutta ilmeisesti totta.

Noin kirjallisesti kirja menee "oikein mukavaa"-lokeroon. Noin puoleen väliin asti asia on oikein kiinnostavaa, mutta siitä sitten loppupää on ainaista "no sitten levy-yhtiö äks julkaisi uuden yhtye been bootlegin ekaa kertaa cd:llä"-listausta ja ainaisia lakiteknillisyyksiä. Hyvin hyvin kuivaa moinen, onneksi loppupäässä kirja otti pienen ryhtiliikkeen ja jäi ihan selvästi plussalle. Olisi kyllä ollut kustannustoimittajan punakynälle silti tarvetta tuolla puolivälin jälkeisellä sektorilla.

Kiinnostavaa matskua täynnä kuitenkin, sitä ei käy kieltäminen. Olin vähän ehkä pettynyt ettei kirjoittaja maininnut edes puolella sanalla tätä 2000-luvun alun "bootleg"-remix meininkiä tuolla tanssimusapuolella, mutta toisaalta eihän sillä ollut mainittavasti mitään tekemistä aiheen kanssa kuin nimensä puolesta. Asia vaan toisaalta on se että sinne suuntaan minä ensimmäiseksi assosioin tuon bootleg sanan. Noh, ehkä tulevaisuudessa.

Aijooja, ei kukaan kai oikeesti sano buutsijalka?

English summary:
Book about bootleg-recordings. The title says pretty much all there is inside. Interesting stuff, and okay-read, bit boring at times with the endless listings of recordings. I was quite intrigued by the remark that only "white" music gets bootlegged, and "black" music not at all. Recommended to all interested parties.

Serenity (2005)

Maailmasta tuskin löytyy toista televisiontekijää yhtä huonolla onnella kuin Joss Whedon. Okeiokeiokei, olivathan Buffy ja Angel menestyksiä myös katsojaluvuissa, mutta jälkimmäinen lopetettiin silti kesken. Fireflytä toisaalta paiskattiin jatkuvasti niin huonolla onnella, että vaikea on ymmärtää tällaisen tavallisella älykkyydellä siunatun. Varmaankin Whedon oli irvistellyt kissanpennuille mennä elämässään ansaitakseen sellaista kohtelua.

Koska loputtomat ylisanat on kaikkien mielestä tylsiä, niin kommentoidan Firefly-sarjaa hyvin lyhyesti: paras scifi-sarja ikinä. Kaiken järjen vastaisesti sarja lopetettiin kesken ja vielä enemmän järjen vastaisesti sarjan tarina saatiin jatkettua loppuun elokuvana. En ymmärrä oikein miksi, mutta hienoahan se vain on. Ja varsin kiitettävästi Joss Whedon ja kumppanit saivat elokuvan kasaan, pahus vaan etteivät tyhmät amerikkalaiset ymmärtäneet leffaakaan, joten Suomeen tuotiin vain dvd-muotoinen Serenity. Tylsää.

Noh, sisälmyksellisesti leffa on tosiaan rautaa ja kultaa. Ei pysty mitenkään valittelemaan, tv-sarjan tunnelma on hienosti saatu levittäytymään isommalle ruudulle ja kaikki on muutenkin sen sopivan verran isompaa. Ja ennenkaikkea kaikki vanha on tutulla paikallaan, muovidinosauruksia myöten. Mitään valitettavaa ei löydy vaikka kuinka yritin etsiä. Kaikki vain toimii täydellisesti, missään ei falskaa. Harvinaisen tylsää arvottaa tällaista, mutta niin se vain on. Erinomaista käsikirjoitusta, erinomaista näyttelijätyötä, nokkelaa ohjausta, ja mitä muuta.

Tuhat miljoona pistettä ja kultatähtiä ja papukaijamerkkejä.

English summary:
Friggin' awesome. My favourite movie ever, handsdown. A million billion gold stars.

Kasan lyhennys pt. 3

Kun ei ehdi kirjoittaa pidemmin niin lyhennetääs backlogia taas vaihteeksi tällaisella kimaralla.

Christopher Moore: Hiljaisen poukaman himolisko (Like)
Huumorikirjallisuus on siitä tylsää, että se hyvin hyvin harvoin naurattaa minua. Terry Pratchettkin, jonka tuotannosta pidän, hyvin harvoin saa minut kuitenkin nauramaan. Minulle vain kirjoitettu huumori toimii visuaalista huonommin. Tältä pohjalta Mooren teos oli oikein viihdyttävää luettavaa ja oikeasti naurattavaa. Eihän tämä ole syvällistä tai maailmaa mullistavaa kirjallisuutta millään tasolla, mutta oivallisen nautittavaa luettavaa. Kesälukemiseksi rannalle, jos sellaista harrastaa.
Christopher Moore: The lust lizard of Melancholy cove. Very enjoyable and genuinely funny book. Not many of those around.

Jysäys 2/2006
Jysäyksen viimeinen numero lehtimuodossa ilmeisesti tässä käsillä - ainakin tämän käsityksen sain päätoimittajan alkusanoista, tosin missään ei käynyt ilmi missä muodossa Jysäys tulee jatkumaan. Ihme pimitystä. Noh, sisällöstä päälimmäisenä pitää varmaan sanoa jotain siitä Lordista. Sarjakuva on ihan okei, Hiltusen tussit ovat selvästi omassa elementissään, mutta itse tarina jäi vähän heikoksi. Sivu tai pari lisää, niin tarinaan olisi varmaan mahtunut enemmän lihaa. Muutoin Sydämmet korsetissa tuntuu edelleen mukavan freesiltä ihmissuhdesarjakuvalta, tätä lukisi kernaasti enemmänkin. Muutoin lehti jatkaa tutuilla linjoilla, Van Gogh-sarja päättyy ehkä muutaman osan liian myöhään, loppupää sarjasta lähti käsistä.
Jysäys is (or was, they seem to close down after this issue) a finnish comic magazine specializing in new european comics. Very varied stuff during the years in the magazine, from excellent to quite poor. This time we're served among others comic about the eurovision song contest winners Lordi, which is okay. Rest of the stuff varied.

X-Men 3: Viimeinen kohtaaminen (2006)
Bryan Singer lähti ja vei leffasarjasta sen kiintoisimman terän mukanaan. Aivan päin honkia ei tässä kolmannessa osassa mennä, mutta välillä liipataan läheltä. Uusi ohjaaja jonka nimeä en muista tai välitä tarkistaa, hoitaa hommansa ihan okei. Sisällön tyhjyyttä paikataan ihan pätevällä action-hohkaamisella ja uusien hahmojen esiinmarssituksella. Periaatteessahan nämä molemmat ovat huonoja asioita, mutta aivot narikkaan asenteella ei voi kuin diggailla mutanttimätkinnästä. Päälimmäiseksi ajatukseksi jäi lähinnä, että josko joku tajuaisi antaa Joss Whedonille sata miljoonaa dollaria rahaa Kitty Pryde-leffan tekoon. Tämän leffan näyttelijä kelpaisi mulle ainakin häntä esittämään siihenkin.
X3: The Last Stand (2006). Okayish continuation (is that a word?) to the franchise. Singer took most of deeper stuff with him as he left. New direction is lighter and action packed than the previous films, but still quite enjoyable. Nice light summer movie. Loved Kitty Pryde, hope she get's more time in the future. (I'm so hoping Joss Whedon does a movie of her...)

Prom Night - Koston kruunajaiset (1980)
No jopas, Jamie Lee Curtis teinikauhuelokuvassa, kuka olisi uskonut. Hämmentävämpää tosin on että leffassa on myös Leslie Nielsen vakavassa roolissa. Noh, sinänsähän tässä leffassa ei ole oikeastaan mitään yllättävää tai kiinnostavaa - lukuunottamatta aivan käsittämättömän siistiä discotanssikohtausta jossain puolessa välissä. Kohtauksella ei ole mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, mutta niin siisti se kyllä oli että siitä pitää kirjoittaa toinenkin lause. Muutoin leffa tosiaan kelailee pitkin niitä tututtuja teinikauhistelu latuja, joita muutkin. Viihdyttävää hömppää, joka mainituista syistä vetää hieman pidemmän korren.
Prom Night (1980), teen slasher from with Jamie Lee Curtis, how not surprising at all. The most surprising thing about this is the fact that Leslie Nielsen is serious in this movie and the fact that this movie features way too long disco dancing sequence in the middle of it. The latter makes no sense what so ever, but is very very cool. Don't see stuff like that in modern horror movies. Bad in the good way, points for the disco dancing. Everythings better with disco dancing.