The Spirit on monella sanalla sanoen niin tärkeä elokuva, että sen takia on syytä rikkoa monen kuukauden bloggailu hiljaisuus. Elokuva perustuu Will Eisnerin samannimiseen sarjakuvaan, jota käsittääkseni kukaan ei ole lukenut, paitsi Metro-lehden snobbaileva elokuva-arvostelija. Voin kuvitella, että tämän elokuvan suhteen onkin vain parempi ettei tunne alkuperäisteosta laisinkaan. Vain niin voi nauttia täysin rinnoin elokuvan... eh... käsittämättömyydestä.
The Spirit on elokuva joka on nähtävä ihan vain sen takia että se on tehty. Leffa on hämmentävä yhdistelmä bostailu monologi-murjottamista, äärimmäisen tyyliteltyä kuvakerrontaa ja käsittämätöntä slapstick-huumoria. Ei mikään yllätys kun ottaa huomioon, että elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Frank Miller.
Leffan juoni on perussupersankari tauhkaa piinattuine sankareineen, ylivoimaisina vastustajineen ja ylimaallisen kauniine naisineen. Juonta on kuitenkin maustettu aivan läpeensä älyvapailla mausteilla... mitkä rymistelevät leffan pitkälle komedian puolelle. Katsojan takaraivoon jää tosin helposti kummittelemaan, josko tämä oli elokuvan tekijöiden tarkoitus ollenkaan. Toivottavasti oli. Erikseen on vielä mainittava Samuel L. Jacksonin ja Scarlett Johanssonin roolisuoritukset. Heistä suorastaan hehkuu, miten he nauttivat saadessaan kekkaloida leffan älyvapaudessa.
The Spirit ei siis ole vakava ja synkkä noir:istelu, jona sitä on markkinoitu, vaan täysin älyvapaa komedia. Meidän aikamme Tank Girl tai Flash Gordon siis.
Tällä viikolla olen lähinnä obsessoinut Deutche Amerikanische Freundschaft-yhtyeen albumia Die Bösen und Die Kleinen. Saksalaista electropunkkia (tai jotain). Kotona kiellettiin tämän kuunteleminen kun oli kuulemma liian saksalaista.
